Helmi on valkea ja veretön ja hänen huulensa pysyvät visusti suljettuina. Synnytys on ollut repivä ja tuskallinen, hän muistaa jotakin huudelleensa ja hourailleensa, muttei muista, mitä. Milloin mies töiltään ehtii, tulee hän vaimonsa vuoteen viereen ja kätilö menee toisiin huoneisiin.
"Kuinka sinun nyt on?" kysyy mies.
Menee aikoja, ennenkuin Helmi vastaa, eikä hän silloinkaan avaa silmiään.
"Kiitos, onhan se nyt parempi."
Mies huokaa itsekseen:
"Kyllä se olikin kamalaa… en olisi sitä sellaiseksi uskonut."
Helmi pitää silmänsä edelleenkin suljettuina, niinkuin tahtoisi hän nukkua, mutta hän kuulee jokaisen sanan.
"Taisin olla niinkuin mieletön silloin", kuiskasi hän.
"En minä saattanut kaikkea nähdä enkä kuulla… Et sinä ollenkaan tiennyt, kuka olit."
"Niin kai… tuskat panevat sekaisin."