Taas hän on pitkän aikaa vaiti eikä voi ajatella. Kun hän on virkeämpi, on hän melkein kiitollinen siitä, että on niin avuton, ajatukseton ja voimaton. Hänelle saattaa nyt, hänen voimatta kohottaa sormeaankaan, tehdä mitä ikinä tahtoo.
"Minkä näköinen se poika on?" kuiskaa hän taas hetkisen kuluttua.
"Kyllä se komea mies on", toteaa mies reippaasti ja kysyy kuin innostuen: "Entä, kuule, mikäs me sille pannaan niinkuin nimeksi?"
Helmi puristaa huulensa yhteen ja hänestä tuntuu niinkuin viimeisetkin voimat nyt olisivat lähdössä. Mutta kun mies katsahtaa häneen vastausta odottaen, huomaa hän, että vaimo on avannut silmänsä ja että ne katsovat häneen kuin jostakin kaukaa, mutta ankaroina ja totisina.
"Nimeksi!" kertaa vaimo kuin itsekseen. "Sano minulle ensin yksi asia."
"Tietenkin minä sanon."
Miehen äänessä kuvastuu hämmästys.
"Sano minulle sitten: tahallasiko sinä tämän teit? Toivoitko sinä tämän tulevan silloin, muistatko?"
Mies häkeltyy yhä enemmän.
"Tietenkin minä toivoin", vastaa hän, "että meillä olisi poika. Sehän on selvää. Vaikkeihän sitä osaa sanoa, että sitä niin juuri, sillä kohdalla…"