"Koetahan nyt nukahtaa hetkinen, Helmi", sanoo hän, "minä tässä nyt vuorostani…"
Mutta Helmi ei tahdo. Eihän hänellä ole muuta työtä kuin tämä ja hän joutaa hyvinkin valvoa. Aina sitä päivisin on tilaisuus tunniksi tai pariksi ummistaa silmänsä.
Ulkona ulvoo myrsky, milloin ulvoo, milloin aivan kuin ikkunan takana kohisee ja kolkuttaa kuin sisälle tullakseen. Mutta sisällä olijoita se ei peloita. Sillä sisällä on tyyntä, lämmintä ja rauhallista. Helmistä tuntuu kuin se, mikä hänessä on raivonnut sisällä, olisi siirtynyt temmeltämään tuonne ulos. Kuta enemmän myrskyää, sen parempi. Tästä taimesta, joka hänellä on käsivarrellaan, kasvattaa hän hyvän ja jalon ihmisen, joka suhteessa hyvän.
* * * * *
"Huomenna pitäisi saada nukkua vähän pitkään", sanoo hän Heikille, "alan todellakin olla kovin väsynyt."
"Olenhan sanonut", vastaa mies, "että sinun pitäisi säästää itseäsi."
Lapsi on nukahtanut syvään uneen ja ulkona tällä kertaa on tyyntä ja rauhallista. Helmi vetää uudinta syrjään ja katsahtaa ulos, mutta ilta on kuuton ja tumma, lukemattomat tähdet palavat taivaalla. Luonnossa on mustaa ja äänetöntä aivan kuin se odottaisi jotakin.
"Melkein kaameaa tuo hiljaisuus myrskyjen jälkeen", sanoo Helmi vetäen uutimen paikoilleen.
"Olehan huoletta, kyllä se vielä alkaa uudelleen kun ennättää."
Heikki on jo vuoteessa ja tutkii tulleita sanomalehtiä. Silloin tällöin hän lehtensä yli vilkaisee vaimoonsa ja sanoo jonkun sanan.