"Alahan jo joutua sieltä, ennenkuin poika herää, että saat edes muutaman tunnin nukkua."
Verkalleen Helmi riisuutuu, vaatekappaleen kerrallaan pudottaa yltänsä ja miettii sitten taas. Kun hän siinä syrjäsilmällä vilkaisee mitään aavistamatonta miestänsä, tulee hänen häntä hytkähdyttävän sääli. Hän, Helmi, sai uhrautua, tuo hyvä ihminen joutui uhriksi tietämättään.
Mitä Heikki tekisi, jos tietäisi? Helmi ei osaa sitä kuvitella, hän ummistaa silmänsä pelkälle ajatuksellekin. Mutta hän tahtoo olla Heikille vielä nöyrempi ja kuuliaisempi vaimo kuin tähän asti. Näkeehän hän ja tunteehan hän joka hermollaan, että Heikki rakastaa häntä. Niin, mutta se toinen rakasti myöskin ja hänen on se lapsi, joka hengittää tuolla kopassaan.
"Hyvä Luoja", ajattelee Helmi, "onhan tässä jo rangaistusta tarpeeksi ja vielä tulee sekin päivä, jolloin voin tunnustaa Heikille kaikki."
Näin hän ajattelee, mutta pohjimmaltaan ei hän usko sitä itsekään. Päivät vain ovat menneet päivien jälkeen. Jos Heikki nyt aivan tyynesti ja rauhallisesti sanoisi: "Helmi, niinä tiedän, että tuo lapsi on sen Nikun, joka täällä aikoinaan oli renkinä", niin hän vastaisi: "Se ei ole totta. Kuinka voit päästää sellaista mieleesikään."
Suontaan Heikki, Saaren isäntä, jää valvomaan, mutta Helmi nukahtaa käsi arasti hänen kaulallaan. Ruumis on riutunut ja vaatii osansa, sielu sen taas havahduttaa hereille.
Kun hän herää, nukkuu Heikki rauhassa ja huone on aivan pimeä. Hänestä kuulostaa kuin puutarhassa rapisisi ja kuin olisi hän herännyt siihen, että joku löi seinään.
"Heikki", sanoo hän, "joku liikkuu puutarhassa."
"Ole vait. Mikä siellä kuleksisi", vastaa mies unisesti.
Mutta nyt lyödään uudempi kerta, kovasti, määrätietoisesti ja vaativasti. Helmi alkaa vavista, ja mies nostaa päänsä.