Helmillä ovat veret pysähdyksissä. Niku on tullut takaisin, se tappaa minut. Tai sitten Heikki. Niin, se on oikein, tapahtukoon oikeus.
Vaikka voimat ovat poissa, tuntee hän äkkiä suurta selvyyttä ja rauhallisuutta. Hän kuulee, kuinka ulkona juostaan ja hälistään, mutta hän ajattelee vain, että pelastumistiet ovat nyt tukitut ja hänen on selitettävä asia niinkuin se on. Ja hän tuntee olevansa siihen kyllin voimakas. Tehkööt sitten, mitä tahtovat, muuta hän ei ole ansainnutkaan. Kun eivät vain lapseen kajoa, mutta sitä ne eivät tee.
"Tapahtukoon sinun tahtosi!"
Hän aikoo jo nousta pukeakseen ylleen, mutta samassa Heikki astuu sisään ja asettaa taas pyssyn naulakkoonsa. Vaistomaisesti ja kuin itseään suojellen vetäytyy Helmi vuoteen nurkkaan ja luo mieheensä kysyvän, rukoilevan katseen, mutta kun Heikki kääntää kasvonsa häneen, ovat ne melkein iloiset.
"Onkin sitä kaikenlaista", sanoo hän, vetäen housut jaloistaan. "Ellen olisi omin korvin kuullut, niin en vieläkään uskoisi kummituksiin. Ei jälkeäkään puutarhassa."
Hän aikoo tyynenä heittäytyä vuoteelle, mutta Helmi parahtaa itkuun.
"No, älähän nyt", lohduttaa mies, kietoen hellästi kätensä hänen vyötäisilleen, "pelästyy kai sitä toki vähemmästäkin. Tulet vain huonommaksi."
"Voi, Heikki, voi…"
"Koeta nyt vain rauhoittua ja nukkua, otetaan aamulla tarkempi selko, jos saadaan."
Ja Helmi rauhoittuukin, näennäisesti. Hän istuu paikallaan ja tuijottaa pimeyteen, mutta pitkälleen hän ei saa laskeuduttua. Ruumis on turruksissa, mutta ajatukset ovat käynnissä, sanat olisivat selvät, mutta suu kieltäytyy puhumasta. Hetket kiitävät, vaan samalla ne tuntuvat iankaikkisuudelta.