Väki ahmii hartaudella jok'ainoan sanan. Katseet ovat totiset ja uteliaat, joku pää kurkottautuu eteenpäin. Mutta siihen keskustelu päättyykin, Helmi väen silmissä ikäänkuin haihtuu pois, ja laajassa tuvassa vallitsee hiiskumaton hiljaisuus.
Viimein joku renki ottaa lakkinsa ja valmistautuu lähtemään pihalle,
"On se kans", huokaa hän mennessään.
"Mikä on?"
"Koko tämä mainen meininki, meinaan."
Liikutaan, astiat alkavat kalista, ollaan taas palattu arkeen.
* * * * *
Vaan Helmi ei enää siekaile eikä mietiskele. Tullessaan tuvasta hän kyllä seisahtuu kamarin ovelle, mutta sitten hän suoraa päätä rientää vanhempiensa luo. Hänen täytyy tunnustaa kaikki omalla suullaan, hänen täytyy saada anteeksi, muuten hän ei saa rauhaa. Tulkoon sitten vaikka kuolema.
Mutta Saaren talon seinät järkyttävät hänen päätöstänsä. Hänellä ei ole mitään sanottavaa, jota vanhemmat eivät tietäisi.
Eikä Saaren isäntä ole aluksi huomatakseen tyttärensä tulleen.
Mutta sitten hän kohottaa katseensa, joka on käynyt kiillottomaksi.
Suonikasta, laihtunutta kättään hän ei ojenna.