Vai Helmi ja Heikki. Tämä ei ollenkaan soveltunut Suontaan äijän asioihin. Mutta hän puhuu edelleenkin. Ei se joulukirkkohommakaan ole niinkuin ennen. Kokoontuvat sinne lehterille vain, pirkaleet, juttelemaan saarnan ajaksi eivätkä kuuntele sanaa.
Saaren vanhanisännän kulmakarvat kohoavat, ja ohut hymynhäive viivähtää hänen huulillaan.
"Epäkristilliseksihän se on mennyt", jatkaa hän samaan tapaan. "Eivät pane, pirkaleet, sanaa mieleensä, maallisia vain ajattelevat."
Suontaan äijä häkeltyy ja menee kauaksi aikaa sanattomaksi. Näillä Saaren asujamilla on erikoinen taito olla vähän parempia kuin muut ja — niinkuin sanotaan — hienolla tavalla vääntää aseet käsistä. Onpas nähty, et tule heidän kanssaan millekään. Siinä vain istuu Saaren ukko niinkuin ei olisi mitään sanonut.
"On se Helmikin tainnut tulla ennalleen", jatkaa Suontaan äijä tovin kuluttua. "Olemme odotelleet että kun kävisi katsomassa."
Saaren vanhaisäntä miettii ennenkuin vastaa.
"Kyllä kai se on ennallaan", vastaa hän viimein, "vaikk'eihän ruumis aina ennätä seurata henkeä. Monesti on päinvastoinkin."
"Sepäs, sepä juuri", keskeyttää Suontaan äijä vilkkaasti. "Teillä onkin se henkipuoli, meinaan se ajatuksen meininki, teillä onkin se erikoisen valvova ja valmis…"
"Mitä tuo lienee…"
"On se, kyllä me pitäjällä sen tiedämme. Ja siitäpä se juuri lähteekin se homman jämttiys ja piskuinen kopeus, niinkuin sanotaan."