"Kyllä maallinen kopeus usein rankaisee itsensä jo ajallisuudessa."
Eikä Saaren vanhaisäntä taas muista, että hänellä vieraita onkaan. Hän ajattelee, että turhaa on kaikki inhimillinen järjesteleminen, korkeammat voimat niistä päättelevät, ja että kopeus on kopeutta, kantakoon se mitä kylttiä tai päällekirjoitusta tahansa, ja rankaisee lopuksi itse itsensä. Hän on sen itse kokenut ja nähnyt, mihin muuhun päätökseen hän voisi tulla.
"Niin, sattuikohan Heikki olemaan kotosalla?"
Saaren vanhaisäntä havahtuu, istuiko se siinä vielä.
"Kyllä kai", vastaa hän hiukan rasittuneesti. "Siellä kai se on kamarissaan. Mene sinne."
* * * * *
Suontaan vanhalla rikkaalla on ollut valmiit suunnitelmansa ja valmiit ehdotukset, jotka hän noin vain latelee pojalleen pöytään. Mutta istuminen Saaren ukon kanssa on saanut hänen aikomuksensa sekaisin ja hän tuntee itsensä omituisen pieneksi ja epävarmaksi. Mene ja tiedä miten paljon tätä Saaren henkeä jo oli tarttunut poikaankin. Vaikka nyt parhaillaan istuisi ja halakaulassa haastelisi Helmin kanssa. Mutta Heikki on yksin ja hämmästyy hiukan nähdessään isänsä tulevan. Ja papereita hänellä on edessään juhlapäivänä ja paperossia hän polttaa.
"Ka, yksinpä sinä oletkin", tervehtii äijä. "Yksin."
"Ajattelin vain, että jos Helmikin olisi täällä."
"Ei suinkaan se kaukana ole, jos haluatte tavata."