"Tulin vain tiedustelemaan neidiltä, sattuisitteko tietämään jotakin
Heikistä."
Aurinko kuumottaa raskaitten, ruskeitten uudinten takaa, ja Ranta-Konkkalan tyttären sormessa kimmeltää sormus. Saaren Helmin katse kiintyy sormukseen ja hän tuntee, että jotakin hänessä ikäänkuin pysähtyy. Käsi tarraantuu suonenvedontapaisesti pöydänlaitaan, ja kasvot kovenevat.
Ranta-Konkkalan Ailin kasvot ovat kylmät ja levolliset. Hän asettaa vasemman kätensä oikean päälle, niin että sormus pääsee kaikessa uutuudessaan sädehtimään, ja hänen äänensä on pehmeä ja sointuva, kun hän kysyy:
"Kuinka emäntä tuli ajatelleeksi tulla tiedustelemaan miestään minulta?"
Saaren Helmi on odottanut vastausta kysymykseensä, ei uutta kysymystä. Hänen silmäluomensa rävähtävät ja huulet puristautuvat yhteen. Kieltämättä hänen on Ranta-Konkkalan tyttärelle perusteltava kysymyksensä.
"Tiedän, että miehelläni on tapa poiketa täällä", sanoo hän yksinkertaisesti.
"Enkä minä voi kertoa muuta kuin että Heikki kävi täällä toissa päivänä ja lähti sitten jonnekin."
Hän sanoi: Heikki. Nyt sen täytyy tulla.
"Sitten tahdoin sanoa neidille, että jos kykenette tekemään Heikin onnellisemmaksi kuin mitä hän minun kanssani on, niin teillä on siihen tilaisuus."
Se oli siis sanottu. Helmi tuntee, kuinka kylmä hiki nousee otsalle ja kuinka käsi vavahtaa. Tuli mitä tuli, hän on nyt tehnyt minkä omasta puolestaan voi.