Ranta-Konkkalan Ailin katse käy poissaolevaksi. Ajatukset uinailevat jossakin kaukana, vain verevä ja täyteläinen ruumis on tässä huoneessa. Älä kysele minulta mitään, Saaren tyttö; toissa päivänä hän oli luonani, tänään hän on uni, jonka joskus olen nähnyt. Katsele vain minua sinisillä silmilläsi, ei minussa muuta syntiä ole kuin se, että hiljaisesti olen häntä ajatellut ja hetken saanut kuvitella hänet omakseni. Sinä, Saaren Helmi, kaksinkertaisesti harhautunut, sinä perit kuitenkin onnesi ja annat sen toisellekin. Etkö näe minun sormustani, minullahan on jo eräs, jonka sekavia asioita Konkkalan manttaali saa paikata.
Ja hän vastaa hyvin hiljaa:
"Emäntähän tietää omassatunnossaan erittäin hyvin, ettei Suontaan pojan onni ole etsittävissä täältä, vaan Saaresta."
"Sanokaa minulle, neiti, — ellei mitään muuta olisi, rakastaisitteko te miestäni?"
"Ja jos niin tekisinkin, — tarvitaan vain, että te olette olemassa.
Siihen sisältyy jo kaikki."
Ranta-Konkkalan Ailin rinta nousee ja laskee. Hän astuu kuin äkillisen päätöksen tehneenä Helmin luo ja ojentaa hänelle kätensä.
"Älkää kysykö minulta enempää", sanoo hän nopeasti. "Ja sitten, emäntä, toivoisin, ettemme koskaan enää tapaisi."
* * * * *
Seisooko hän, Saaren Helmi, tässä yksin. Tuo äskeinen kaunis näky katosi kuin varjo.
Ah, Heikki, nyt minä tiedän, minä tulen ja etsin sinut, vaikkapa sitten olisit haudassa.