Mistä hän nyt keksiikään vastaukset kaikkiin kysymyksiin? Ennen hänen kekseliäisyytensä ei ole ollut niitä erinomaisimpia. Vai olisiko niin, että pakko on opettanut. Muutamassa vuorokaudessa.
Mutta huoneeseensa tultuaan hän taas ajatuksettomasti tuijottaa kadulle.
Kotiin, kotiin vaan. Kun voisikin mennä niinkuin monesti ennen, mennä vain ja sanoa: "anna anteeksi!" Mutta tässä on se yksi asia, jota hän ei mitenkään osaisi selvittää ja joka kuitenkin, jos tahtoo olla rehellinen, olisi kerrottava.
Ja käsi hypistelee taskuun jäänyttä kirjettä ja ajatukset käyvät entistäkin utuisemmiksi. Tarvitseeko hänen suinpäin juosta synnintekoon sen vuoksi, että toinen on rakastanut jotakuta ennen kuin on häntä, Heikkiä, kunnolleen tuntenutkaan.
Alkaa jo tulla ilta ja kaduilla hämärtyy. Auttaako tässä muu kuin elää tylsässä katumuksessa ja odottaa, että joku päivä toisi vapauttavan ajatuksen tai palauttaisi tekoihin johtavan miehuudentunnon: "Tällainen minä olen. Ja jos minut tällaisena vielä tahdot, niin anna minun olla ja anna anteeksi."
Silloin nopahdutetaan oveen. Mikähän siellä nyt?
"Sisään", sanoo hän tympeytyneesti.
Eikä hän edes käänny katsomaan, kuka tulija on. Missään tapauksessa ei kenelläkään pitäisi voida olla hänelle erinomaisempia asioita.
"Onko se Heikki?"
Vasta nyt hän kääntää päänsä ja kavahtaa seisomaan.