Jaha — vastauksen, aivan oikein. Aivan yhtäkkiä patruunan mieleen juolahtaa, ettei ole pitkä aika, ei monta vuosikymmentä, siitä kuin Kulhian isännät kunnioittavasti ja paljastetuin päin puhuttelivat Kautisten herroja. Ja samalla hän johtuu ajattelemaan, kuinka voi olla mahdollista, että neuvos talvikaudet ja melkein vuodet ympäriinsä asustaa milloin kaupungissa, milloin ulkomailla, ja inspehtuurit, ne hyväkkäät, sill'aikaa pruukaavat maata miten parhaaksi näkevät. Eivät kai nekään vanhan senaattorivainajan jättämät rahat iankaikkisesti mahtane riittää.
"Niin että millainen vastaus minulla on kunnia…"
"Kuinka siellä Kautisissa oikein jaksetaan?" keskeyttää Kulhian patruuna.
"Kiitos kysymästä, herra patruuna, minun nähdäkseni oikein hyvin."
"Jaha — jaha. Joo. Sanokaa nyt sitten neuvokselle, että kyllähän me, kyllähän me, sano, koetamme tulla. Seitsemän aikanako se oli?"
"Seitsemän."
"Hyvä on. Tullaan."
Eikä Kulhian patruuna vähän ajan kuluttua muista Kautisten neuvosta eikä kello seitsemää. Hänen on nyt järjestettävä ne ämmät siellä jossakin kamarissa. Saavat jotakin ompeluseuroissaan päähänsä ja sitten juoksevat tänne lähetystönsä kanssa. Ja sitten istutaan kamarin loukossa ja juodaan kahvia. Ja ollaan kristillismielisiä ja raittiita.
"Päivää vain, rouvat", tervehtii patruuna.
Siinä on isojen talojen emäntiä, Joutsjärveä ja Puotinientä, on siinä pari torpan muijaakin ja kaiken kruununa pastuurska.