"Jaa, ettäkö sulkea pruuki."
"Niin, kun siitä on niin paljon kirousta pitäjälle."
Kulhian patruuna miettii. Tätä samaa laulua on hän kuunnellut jo melkein kymmenen vuotta. Kaikissa asioissa pitäjäläiset voivat olla erimielisiä, mutta yhdessä asiassa he pitävät yhtä: oluttehtaan sulkemisessa. Ei suinkaan raittiuden vuoksi, vaan siksi, että pelkäävät hänen voittavan.
"Jos niinä suljen", vastasi hän, "niin tuovat ne kuitenkin kaupungista."
"Eihän se sitten tule patruunan omalletunnolle", väittää pastuurska sanavalmiisti.
"Onhan se kyllä niinkin. Mutta minä kun en kauppaa tavaraani kenellekään. Ja mestarille olen antanut sellaisen määräyksen, ettei köyhille eikä juopoille saa myydä pulloakaan."
"Siinä patruuna on tehnyt oikein. Mutta saavat ne kiertotietä ja muitten avulla."
Nyt patruunan täytyy hymyillä.
"Mutta kuinkas nyt, pastuurska", sanoo hän, "minä huomaan, että te siinä ja te kaikki, luvalla sanoen, istutte viinilasit edessänne. Ja lisäksi tyhjät lasit. Täytäpäs, äiti."
"Mutta sehän onkin aivan eri asia, patruuna. Lasi tai pari hyvässä seurassa kiitollisuudella ja kaikella kohtuudella nautittuna. Vaan kun ei osaa pitää rajaa ja köyhiltä menevät kaikki rahat, — kyllä patruuna tietää, älkää väittäkökään vastaan."