"No niin, no. Olenhan minä kuullut."
Marraskuinen päivä on jo mennyt sivu puolen ja huone on tumma ja totinen. Silloin Kulhian tytär tulee huoneeseen hiljaisena ja vaaleana, tulee ja istuutuu isänsä taakse.
"Joko se nyt taas on siitä pruukista?" kysyy hän.
"Siitä, siitäpä aina."
"Ja siitä me sitten saamme joka vuosi niinkuin joululahjaksi."
Se on tämän Kulhian tyttären ääni niinkuin kellonsoittoa eivätkä sanat ole kohdistetut oikeastaan kenellekään. Naiset istuvat hiljaa ja vilkuilevat häntä vähän niinkuin ihaillen, mutta toiselta puolen kysyenkin. Ilmestyy vain siihen ja lieneekö edes tervehtinyt tullessaan. Ja lieneekö tuo edes oikein tervekään? Ei näy missään, ei liiku kotiporttia ulommaksi, käyneekö edes kirkossa? Pastuurska ei todellakaan muista nähneensä häntä muualla kuin Linnan ristiäisissä, missä hän muiden mukana seisoi kummina kruununvoudin kanssa. Merkillisen valkea ja väritön tyttö.
"Sulje vaan, isä", sanoo tytär. "Sillähän siitä pääsette."
Pastuurska tarttuu oitis asiaan ja emäntien silmät välähtävät.
"Kuulkaapa nyt, patruuna, mitä neitikin sanoo."
"Niin no", ratkaisee Kulhian patruuna hiljaisesti. "Mitäpäs minä sitä käytän, jos siitä on haittaa ihmisille. Sanokaa nyt sitten terveisiä, että ensi vuoden alusta saavat ihmiset tuottaa oluensa kaupungista, kun eivät osanneet pitää rajaansa."