* * * * *
Tämän päätöksen teko ei lainkaan tuota Kulhian patruunalle edes jälkimietteitä. Kun ihmiset koreasti pyytävät ja niin vähällä voi olla heille avuksi, niin miksei sitä sitten olisi. Toinen asia olisi, jos se tuottaisi taloudellisia vaikeuksia, rahanpuutetta ja sen sellaista, mutta oli kai tuolla jo tarpeeksi voitettukin. Eikähän hän toisekseen välitä noista saksalaisista ja tanskalaisista panimomestareistakaan. Joka kuukausi vain pitäisi palkkaa lisätä, ja sittenkin tahtovat olla tietäväisempiä kuin herra itse. Niinkuin tämä nykyinenkin, Olaussen, — tulee muutamana päivänä ja sanoo, että hänellä pitäisi tehtaan puolesta olla vaunut. Vaunut! Perhana, — ei hänkään, Kulhian patruuna, ollut edes koskaan ajatellut vaunuja.
Kulkiessaan tallilta navetalle Kulhian patruuna lauhduttaa mietteensä mitä vaunuihin tuli. Kun kesään päästään, niin eikö pitäne hänenkin tosiaankin hankkia vaunut. Äiti on tahtonut tulla huonokulkuiseksi ja hänellä itselläänkin käy tuo hengenahdistus ja sydämentykytys… ovathan ne vaunut kaikin puolin mukavammat. Mutta vain yhden hevosen, — tai pitäisikö olla kahden. Saattaa olla liian ankaraa yhdelle hevoselle, eikä patruuna halua, että eläimiä vaivataan.
Nyt ei Kulhian patruuna enää ollenkaan muista tehdastaan. Ei hän tule ajatelleeksi, että hän olisi voinut koettaa myydä sen toiselle ja pestä kätensä. Ei hän edes muista, että sitä monesti on pyydetty häneltä ostaa. Hän on vain päättänyt sulkea sen. Ja sillä hyvä. On mukavaa katsella, rupeaako juopuneita nyt sitten näkymään vähemmän.
Yhtäkkiä hän sitten muistaa kutsun Kautisiin ja menee sisään.
* * * * *
"Niin, me kai menemme sitten, äiti", sanoo hän sisälle tultuaan.
"Eiköhän", myöntää patrunessa. "Tiedätkö, onko Linnan väki kutsuttu."
"Ei minulle ainakaan mitään mainittu. Mutta eiköhän. Se nuori herrakin kuuluu muuten olevan kotosalla."
"No sekin… Ja mitähän se oikein hommaa?"