"En, mutta minä näen joka päivä heidän päätynsä kamarini ikkunaan. Se on harmahtava ja vihertävä ja ränstynyt. Ja aina kun sen näen, tulee minun paha olla."
"Se on tyttö", mutisi Kulhian patruuna. "Mitä nyt sanomme neuvokselle?"
"Sanokaa, että voin huonosti."
"Kuule, Esteri", keskeytti hänen äitinsä. "Ennen sinä et ole narrannut."
"Sanokaa sitten suoraan, etten halunnut tulla."
"Yhä hullumpaa!"
Mutta Kulhian patruuna on arka tyttärensä suhteen, ja hän nousee mennäkseen muuttamaan pukuansa. Pientä mutinaa hän kyllä pitää itsekseen, mutta "kun et tule, niin pysy poissa".
Eikä hän myöskään välitä vaivata hevosta tälle viheliäisen lyhyelle matkalle. Eikö juuri ole satanut puhdasta, kaunista lunta? Ja eikö terveydekseen kävele niitä paria tai kolmea kilometriä, jotka erottavat Kautisten tienhaaran Kulhian puistokujasta! Tulee muutenkin niin vähän liikutuksi. Tulkoon renki sitten hakemaan, sanotaan nyt kymmenen vaiheilla. Voidaanhan kävellä hiljaa, ei tee mitään vaikka myöhästyykin muutaman minuutin, sitähän vallasväet pitävät hienona ja "fiininä". Myöhästyvät ne muutkin, — jos nyt Kautisiin tänä iltana muita ylimalkaan on käskettykään.
Kulhian patruuna ajattelee, että hän samalla kertaa voi katsella vainioitaan, miten ne alkavat peittyä lumeen. Jonkunlaisella nautinnolla hän muistelee, miten hänen peltonsa ulottuvat melkein Kautisten porttipylväisiin asti ja miten vasta sitten alkavat Kautisten pitkät, hoitamattomat sarat ja mustat, perkaamattomat metsät. Kun ei Kautisten neuvos tuon paremmin asu kartanoansa ja ellei hän siitä kovin ylettömiä vaatisi, niin ehkäpä hän, Kulhian patruuna… Tähän asti on patruuna monesti ennenkin ajatellut ja tällä kohtaa säännöllisesti ajatuksensa peruuttanut. Sillä mitäpä hän Kautisilla tekisi, hän, jolla jo entuudestaan oli liiaksikin maata ja jolla oli vain yksi ainoa perillinen. Mitäpä hän sillä tekee, ja hänen perillisensä, tämä hiljainen ja vaalea Kulhian tytär, tulee kyllä elämänsä toimeen.
Kun patruuna sitten puolisonsa kanssa hiljakseen tallustelee puistokujaa myöten maantietä kohden, ajattelee hän, tokko hänen tytärtään on tätä maista elämää varten luotukaan. Siinä on jotakin niin kalpeaa ja poissaolevaa, että patruuna joskus melkein pelkää puhutella häntä. Hän aikoo huomauttaa tästä vaimolleenkin, mutta muuttaakin sitten mielensä ja sanoo ainoastaan: