"Mitä sinä oikein Esteristä ajattelet? Eikö häntä pitäisi toimittaa ulkomaille tai jonnekin, että hän saisi vähän puhtia itseensä?"
"Niin, kun se aina istua jurottaa kotona ja puuhaa niitä omiaan. Kävisi edes jossakin."
"Kuka sitä pakottamaan. Tekee mitä tahtoo. Se minun äitivainajani, — en häntä paljon muistakaan, — kuuluu olleen samaan suuntaan. Istui vain ja nökötti. Ja mikäs oli istuessa."
Eikä Kulhian patruuna sen enempää haastele. Heikko kuunvalo lankeaa maantielle, ja tämän tuostakin patruuna menee tien syrjään ja koettelee aitaa. Kulhian patruuna on sellaisia miehiä, joiden paikkojen pitää olla kunnossa. Ovathan nämä aidat jo ennen koetellut, mutta hän ei ole koskaan luottanut näihin kilometrin pituisiin säleaitoihin. Joku pylväs pettää ja siinä sitten makaa koko homma.
Niin kuluu sitten matka, askel askeleelta. Joku ajaa ohi, toinen tulee vastaan ja Liutun torpparikylästä kuuluu juopuneitten laulua.
"Taitaa olla hyvä, että tulee tehdas suljetuksi", sanoo patruuna kuin ajatuksissaan.
Hänen vaimollaan ei tähän ole mitään vastaamista. Hän ajattelee, että tulot nyt pienenevät muutamilla tuhansilla, ehkäpä oikein kymmenilläkin tuhansilla, mutta enemmän hän ajattelee sitä seikkaa, että tässä nyt mennään Kautisiin ja jalkaisin. Eikä hän jaksa ymmärtää miehensä päähänpistoja. Hyvä että edes käski tulla perimään.
Mutta kansakoulun vaiheilla heitä vastaan horjuu juopunut mies, ja patruuna tulee toistamiseen ajatelleeksi tehdastaan.
"Hyvää iltaa, patruuna!" tervehtii mies kohdalle tultuaan.
Se on solakka, nuorehko mies, joka tulee hajuvedelle ja väkeville.