Mutta kirkko on miltei tyhjä. Taustalla kukitetut alttarit ja sivuilla mustaverhoiset rippituolit, siellä täällä joku rukoileva, ja kaiken yllä, kuin avaruudesta kuuluvana, hiljainen urkujenhyminä. Kautisten poika ottaa hattunsa ja aikoo lähteä.
"Jos tahdotte rukoilla, on täällä oikeus viipyä. Ja kyllä muutenkin."
"Anteeksi, mutta minä en kuulu tähän uskontokuntaan", vastaa Kautisten poika ja pyörittelee hattuaan. "Olen vain muuten katselemassa."
"Tuolla ylhäällä", sanoo mies lempeästi, "eivät uskontokunnat mitään merkitse."
"Aivan oikein", myöntää Kautisten poika asiallisesti, "se on hyvinkin mahdollista. En ole sitä asiaa tarkemmin harkinnut. Mutta mitä te minusta oikein tahdotte?"
Hän tuntee olonsa rauhallisemmaksi ja viihtyisämmäksi kuin pitkään aikaan, ja itsestään hän tulee ajatelleeksi, että pelkurit ja raukat viimeisillä hetkillään turvautuvat uskontoon. Hän ajattelisi eteenpäin, muttei ehdi, kun toinen hänet keskeyttää.
"En halua teiltä mitään, mutta jos teillä on jotakin sydämellänne, niin kuuntelen kernaasti."
Kenelläpä ei jotakin olisi sydämellään. Kautisten pojalla on kokonainen pitkä rekisteri, jonka hän Kulhian ja Kautisten vaiheilla olisi tahtonut saada olemattomaksi. Mutta mikä on ollut, se jää. Ehkä ei olisi aiheetonta kertoa kaikkea tuolle tuntemattomalle, ventovieraalle papille vieraalla maalla. Ehkä se, ellei juuri helpoittaisi, niin ainakin antaisi uusia suuntaviivoja.
Näin hän ajattelee, mutta kysyy siitä huolimatta:
"Oletteko te jesuiitta?"