Ei Kautisten poika muista hänen nimeänsäkään, lieneekö hän sitä milloinkaan kuullutkaan. Hän muistaa vain totisen metsän, maantien ja jotakin sinistä ja ihmeellisen vaaleaa.
Oliko hän silloin, tämän ihmeellisen vaaleuden kohdatessaan kenties jotakin tietoisesti tai tiedottomasti suunnitellut, jotakin, joka ehkä oli tekemisissä edessäpäin olevan elämän kanssa? Ei hän tiennyt, ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta ja ettei hän ainakaan ollut siitä mitään puhunut. Tuskin he olivat puhuneet muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi. Hänen velvollisuuksiinsa kuului antaa ihmisten olla rauhassa. Vieläkin enemmän: parempi oli, ettei hän heitä lähestynytkään.
Kautisten poika puree yhteen hampaitaan ja kiroilee itseään nyt niinkuin monesti ennenkin. Kulhia on siellä kaukana ja vanhemmat myöskin ja hän itse täällä. Mutta oma syy, oma syy, älä yritä vierittää sitä kenenkään toisen niskoille. Kävele vain täällä ja odota välttämättömästi tulevaa.
Ja Kautisten poika huokaisee ja huomaa, että hänen on enää suotta kirota itseään. Että hän jo muutamia aikoja sitten on kirottu. Että pimeyteen tuomitut voivat katsella tähtiä vain kaukaa. Ja että se, mikä oli tapahtunut Kautisten ja Kulhian rajamailla, oli ollut vain tähden katselemista.
"Hyvä on", koettaa hän tyynesti ja paatuneesti ajatella, "mikä on mennyt, se ei tule takaisin. Kastuukin tässä. Pitäisi mennä ravintolaan lämmittelemään ja syömään."
Liput satamassa riippuvat märkinä ja surkeina pitkin tankoja eikä
Kautisten poika löydä mitään sopivaa ravintolaa.
Hän paaduttaa vieläkin mieltänsä.
"On tämäkin merkillinen kaupunki", sanoo hän itsekseen. "Vain yhtä juhlaa ja hymistystä."
Näin hän sanoo, mutta koko ajan hän ajattelee jotakin Kautisten ja Kulhian rajamailta, ajattelee kaukaisesti, taltutellen ja vältellen. Ja vilunpuistatukset yltyvät.
Kautisten poika hymähtää ja kohauttaa olkapäitään. Kirkkoon kai tässä on mentävä, se näkyy kuuluvan tämän kaupungin tapoihin.