"Saastattoman sikiämisen."
"Hm, kiitos", murahtaa Kautisten poika ja koettaa palautella mieleensä jotakin. Mutta sellaista päivää hän ei muista, sellainen ei kuulu meidän uskontoomme.
Ja hän kulkee taas eteenpäin ja sairaus polttaa suonissa. Hän ei tahdo miettiä eikä hän tahdo ajatella sitä, mikä on saavuttamatonta, hän tahtoo vain mennä eteenpäin ja unohtaa.
Ja kirkkojen kellot soivat.
Mitä on ylimalkaan tämä mainen vaelluksemme. Me synnymme kuollaksemme, siinä vanha totuus. Toiselta elämä sujuu raskaammin, toiselta helpommin, mutta vaikka miten suuria puuhaisimme, ei maailma siitä muutu ja hauta on edessä joka tapauksessa.
"Niin vainkin, Kautisten vanhin ja ainoa poika."
Hän painaa hatun syvemmälle päähänsä ja jouduttaa askeleitaan.
Eteenpäin hänen täytyy.
Me synnymme kuollaksemme, ja siinä Kautisten ja Kulhian rajamailla syntyi myöskin jotakin kuollakseen. Sikisi ja syntyi saastattomasti. Ja kuoli, koska se oli kuollakseen syntynytkin. Se täytyi tietää ja ymmärtää edeltäpäin.
Sade hellittää hetkeksi, aurinko pilkahtaa esiin ja Kautisten poika tuntee itsensä synkäksi ja kuin kaikkien katselemaksi. Mutta pian alkaa taas sataa. Kunhan päivä nyt vain menisi ja tulisi pimeys.
Vaan se ei mene. Vain harmaus, sade ja raskaus antavat aavistaa pimeyden, joka on tuleva, tähdettömän pimeyden. Ihmiset kulkevat ohitse ja joku luo häneen ohimennessään välinpitämättömän katseen.