"Kun tarkenevatkin tällaisella jumalanilmalla".
"Hm", sanoo herra kruununvouti.
Ja hän tarkastelee edelleenkin välkkyviä sormuksia.
"Kun Kautisten poikaa ei sinulla enää ole", sanoo hän itsekseen, "niin tule silloin hakemaan omasi, minun omani tai molemmat. Yön uni, tähden lento, — mikä meni, se meni, mutta toivomasta ei kukaan kiellä."
Mutta kun herra kruununvouti asettaa molemmat sormukset laatikkoon, eivät taivaankannella kimmeltele tähdet. Sade piiskaa ikkunaruutuja ja pimeys on läpäisemätön eikä kruununvoudin talosta kuulu pianonsoitto, vaan ikkunat ovat mustat ja pimeät ja kahlekoira ulvoo koppinsa edustalla, mutta muuten on talossa autiota ja yksinäistä niin kuin asuisi siellä suru.
Viimeinen harha-askel
Vieras maa ja vieraat ihmiset ja vieraat, oudot rakennukset ympärillä. Monessa maassa ja monessa kaupungissa hän on käynyt, muttei milloinkaan tässä. Ja monia, monia vieraita ihmisiä hän on nähnyt, muttei milloinkaan näitä.
Kirkkojen kellot soivat ja sade putoaa maahan, lempeä ja lämmin sade, ja Kautisten poika kulkee kadulta kadulle ja puistosta puistoon.
Sateisena sunnuntaipäivänä, valkenipa tuo päivä missä tahansa, elämä aivan kuin hetkeksi seisahtuu. Mietitään sitä mikä on mennyt tai ei mietitä mitään, jotkut ovat tehdyn tai teeskentelemättömän hartaita ja ajattelevat pelolla, että joskus on itsekunkin kuoltava. Ilman sitä pelkoa ei ylimalkaan mitään hartautta olisikaan, ei tehtyä eikä teeskentelemätöntä.
"Mikä päivä nyt on?" kysyy Kautisten poika ensimmäiseltä vastaantulijalta.