"Mutta", jatkaa hän hetken kuluttua, "tiesinhän, ettette voisi minua auttaa. Olette nyt kuitenkin kaiken kuullut, ja siihen, mitä olen sanonut, sisältyy koko elämäni ja koko synnintunnustukseni."
"Se on todellakin paljon, hyvin paljon", sanoo pappi ja nyökäyttää ajeltua päätänsä. "Entä minne nyt aiotte mennä?"
"Eteenpäin, aina vain eteenpäin, kunnes välttämätön piste tulee."
"Niin. Ja ajattelette mea culpa, mea maxima culpa, omalla syylläni, omalla suurella syylläni. Se on hyvä."
"En ymmärrä teitä."
"Tarkoitan, että teillä on syyllisyydentunto ja katumus, ja se on aina hyvä merkki. Herramme käyttää ihmeellisiä teitä halutessaan kääntää syntisiä puoleensa: te ette ollut huomannut syntistä vaellustanne ennenkuin olitte tavannut naisen, josta kerroitte, ettekä silloinkaan vielä huomannut syntiä synniksi, vaan kadutte ainoastaan sitä, että olitte hankkinut itsellenne parantumattoman taudin…"
"Herra!" keskeytti Kautisten poika kiivaasti.
Mutta pappi jatkoi rauhallisesti ja järkähtämättömästi:
"Ja sentähden loppuvaelluksenne tulee olemaan tarkoituksetonta kiertämistä paikasta toiseen, ainaista tunnonvaivaa, ainaista itsensäsyyttelemistä ja ainaista sen halajamista, jota ette koskaan voi saada. Mutta minä rukoilen ja uskon, että te löydätte kirkkauden ja rauhan. Misereatur tui omnipotens Deus… Armahtakoon teitä Kaikkivaltias ja antakoon teille teidän syntinne anteeksi."
Niin se oli sanottu. Askeleet kajahtavat autiossa kirkossa, kynttilät jumalanäidin kuvan edessä lepattavat ja kukat tuoksuvat ja taas kuuluu kaiken yli urkujen hyminä kuin avaruudesta tulevana. Siinä seisoo siis Kautisten vanhin ja ainoa poika. Ei hän ensin älyä, oliko tämä äskeinen unta vai tapahtunutta, mutta lopulta hän havahtuu ikäänkuin horroksista ja horjuu suonet polttavina kadulle.