* * * * *
Ulkona on sade jo tauonnut ja katulyhdyt sytytetty. Ilma on kostea ja raaka, ja Kautisten poika värisee viluissaan, mutta sitä hän ei huomaa. Sen näköisenä kuin olisi loppuunajettu istahtaa hän lähimmälle eteensattuvalle penkille.
Viimat yltyvät, lakkaavat sitten taas ja tulee yö. Mutta Kautisten poika ei huomaa sitäkään, hän vain istuu siinä, missä istuu ja ajattelee Kulhian tytärtä ja muutamia myöhäissyksyn päiviä.
"Ne eivät tule enää koskaan takaisin enkä minä enää koskaan teitä näe, neiti, mutta ajattelemasta teitä ja rakastamasta teitä, — niin, siitähän ei kukaan voi minua estää. Eikä kukaan sitä tahdokaan, ette edes te. Kenties, kentiespä te, siellä Kulhian yläkerrassa nähdessänne Kautisten vanhan päädyn hiukan muistatte minuakin… Ainaista vaellusta, niinhän se sanoi…"
Äkkiä hän tuntee kyynelhelmen kuumentavan poskeaan ja nousee seisaalleen, mutta horjahtaa takaisin.
"Mitä helv…", pääsee häneltä, "olenko minä tunteellinen?"
Ajatus pysähtyy tähän rientääkseen taas Kulhian tyttöön ja sitä tietä ajatukseen rauhasta ja kirkkaudesta. Sitähän se pappi, prelaatti, mikä hän lienee ollut, puhui. Misereatur tui…
Tähän Kautisten pojan tajunta sammui. Ja oli yö.
* * * * *
Kun hän avaa silmänsä, ei hän tiedä, missä hän on. Hänen ympärillään on vain vaaleat seinät ja yhdellä seinällä jokin verho. Eikä mitään muuta.