"Hän sanoi minun tulevan tarkoituksettomasti vaeltamaan… ja paljon muutakin."
"Rukoilkaa ihmettä."
"Ihmeitten aika on ohi. Sitäpaitsi siitä ei kenellekään olisi hyötyä."
"Kuolemattomalle sielullenne."
"Hm."
Aika vierii. Kautisten poika ei tiedä, mitä hänen ääressään tapahtuu tai on tapahtumatta, ei, milloin hän on olemassa, milloin ei. Ja kerran hän herää siihen, että suuret, siniset silmät häntä katselevat. Nähdessään, että Kautisten poika avaa silmänsä, kääntää nainen päänsä poispäin ja aikoo vetäytyä syrjään, mutta potilas saa tartutuksi hänen pukunsa liepeeseen. "Tekö se olette?"
"Minä."
"Älkää väistäkö, neiti. Katsokaa minuun vielä."
"Niin mutta… minulla ei ole siihen oikeutta…"
Nainen seisoo epäröiden ja liikkumattomana. Viimein hän alkaa vetää huntua kasvoilleen.