"Ei, ei", pyytää Kautisten poika, ja nainen antaa hunnun olla.
"Sellaiset ne siis olivat", sanoo Kautisten poika kuin itsekseen. "Ja sellaiset… Sanokaa, neiti, olemmeko Suomessa?"
"Mahdollisimman kaukana sieltä."
"Ah, niin. Mutta te ette tiedä, ettepä tiedä sitä tietä, joka vie
Kautisten tienhaarasta Kulhian puistokujalle, kiertää Kirkkojärven ja
Linnan tilukset, ette tiedä sitä tietä ettekä mitä sillä tapahtui…
Katsokaa, kesää seuraa syksy, ikuinen kaunis syksy, ja syksyn jälkeen
tulee kuolema, valkea ja äänetön…"
"Te ette saa kiihoittaa itseänne maallisilla mietteillä. Ajatelkaa sieluanne."
"Sieluani. Niin, näin paljon me emme milloinkaan puhelleet hänen kanssansa. Me ajelimme vain, kun sade putosi maahan, ajelimme ja sanoimme hyvää päivää ja hyvästi. Minä en edes tiedä hänen ristimänimeään, mutta mitä minä sillä tiedolla tein. Tehän ymmärrätte, ettei meistä milloinkaan olisi voinut mitään tulla."
"Ymmärrän", vastasi nainen soinnuttomasti ja peitti kasvonsa käsillään.
"Ottakaa pois kätenne, neiti. Tehän sanoitte, etten milloinkaan olisi tästä nouseva, ja se onkin minulle yhdentekevää. Saanko tietää teidän nimenne?"
"Saatte sanoa minua miksi tahdotte."
"Hyvä on. Sinä olet siis nimetön niinkuin hänkin. Mutta hän oli Kulhiasta, enkä tiedä, mistä sinä olet. Kuitenkin: sinä katselet samalla tavalla kuin hänkin, vaikka kasvosi ovatkin erilaiset…"