"Ota kovasti yllesi, ettet vilustu."
Ja patruuna tokaisee:
"Ottaisit hevosen… Ilmakin sellainen, että hirvittää… Et nyt parempaa kävelypäivää keksinyt…"
Huolenpito Kulhian tyttärestä ei siis millään tavalla ole vähentynyt. Mutta Kulhian tytär vastaa vain, etteipä hän vilustu. Ja mitäpä hän hevosellakaan, vaivaa vain ajamisessa.
Hän on ennenkin kulkenut näitä samoja teitä, niitä, jotka lähtevät Kulhian puistokujasta ja vievät Kautisten tienhaaraan, kiertävät sitten Kirkkojärven ja Linnan tilukset ja palaavat Saarijoen lehdon ja myllyntammen ohi Kulhian vainioita reunustavaan puistikkoon. Kulhian patruunan tytär on ainakin ollut vaalea, mutta nyt harvat vastaantulijat arvelevat ohitse päästyään, että hän on käynyt entistäänkin vaaleammaksi. Ja toiset sanoivat:
"Näittekös sen silmiä, ne ovat tulleet vieläkin sinisemmiksi".
Mutta Kulhian tytär ei näitä huomautuksia kuule. Hän kulkee aina vain eteenpäin Kirkkojärven suunnalle ja ajattelee, että silloin kun hän viimeksi näitä teitä kulki, kulki hän Kautisten pojan kanssa. Se alkoi silloin, kun riihiä alettiin puida ympäri Kirkkojärven sijoittuneissa taloissa ja kartanoissa, ja loppui siihen aikaan, jolloin viimeinen lehti oli pudonnut puusta ja taivas valmistautui pudottamaan ensimmäisen lumen. Eikä heidän välillään puhuttu mistään aiheettomasta. He kulkivat vain syksyisellä maantiellä, ajattelivat ja tunsivat, mutteivät puhuneet. Ja sitten Kautisten poika eräänä aamuna lähti. Jokainenhan saattoi jo ennakolta tietää, ettei hänestä ja Kautisten pojasta, joka oli parantumattomasti sairas, voinut tulla mitään.
Nyt oli siis Kautisten synkkä poika poissa. Siinä nyt ei ollut mitään odottamatonta, jokaisen kohdalle se tulee aikoinaan, kun ennättää.
Eikä Kulhian tytär erikoisesti sure, tai jos sureekin, niin hän on niin turtunut, ettei sitä huomaa. Kaipa tulee sekin aika, jolloin surun on päästävä täysiin oikeuksiinsa.
* * * * *