Kulhian tyttären syysaamuinen kävelyretki Kautisten tienhaaraan ja Linnan tilusten rajamaille ei jäänyt ainoaksi. Mutta tänä syystalvena sattuu niinkin, että aamut ovat kuivia, hiukan raakoja tunnultaan ja aurinkoisia, ja sellaisina aamuina Kulhian tytär jää ullakkokamariinsa, jonka ikkunoihin selvästi eroittautuu Kautisten kartanon vanhuuttaan harmahtava ja vihertävä pääty. Silloin hän on toimekas, kylmä ja asiallinen, sillä muistelmat Kautisten pojasta ja aurinko eivät sopeudu yhteen. Mutta kun taivas on pilvessä ja ulkona harmajaa ja kosteaa, silloin Kulhian tytär laittautuu maantielle, eikä kukaan sitä lopuksi pidä asiana eikä minään.
"Tämä ei käy", ajattelee Kulhian patruuna ja päättää seurata tytärtään.
Mutta mitäpä se patruunan seuraamisesta olisi parannut. Tytär kulkee vain määrätyn tiensä ja palaa hiljaisesti kotiinsa takaisin. Patruuna ei voi muuta kuin korkeintaan kastella jalkansa ja sitten iltakauden juoda totia ja vihoitella itsekseen. Sitten muutamana päivänä ajaa Kautisten neuvos itse Kulhian kartanoon. Kautisten neuvos on vanha ja laiha ja valkoinen, hän on ikänsä ollut suurissa viroissa kaupungissa, ja jokainen tietää, ettei hän maanviljelysasioista tajua tuon taivaallista. Hän katselee salaa ihmetellen Kulhian laajoja, mustia peltoja, mutta hän on sittenkin pitäjän mahtihenkilö, ja Kulhian patruuna on häntä pääovella vastassa.
"Se on kyllä vastoin poika-vainajani tahtoa", sanoo hän, "mutta siitä huolimatta olemme päättäneet haudata hänet tänne".
Kulhian patruuna nyökyttelee hartaan näköisenä suurta, lihavaa ruumistaan. Eipähän häntä itse asiassa liikuta, minne Kautisten poika haudataan, mutta onhan tuo kohtelias teko, tuo ilmoittaminen, neuvoksen puolelta.
"Joo-joo", vastaa hän hyväntahtoisesti. "Mikäpäs siinä… Ja parastahan se onkin… hm… että isänmaan multaan…"
Lauseparsi "isänmaan multa" tuo Kulhian patruunan mieleen jonkunlaista juhlallisuutta, ja sitä haihduttaakseen hän niistää nenänsä äänekkäästi ja jokapäiväisesti. Mutta Kautisten neuvos tiedustelee, voisiko hän saada tavata neitiä. Tiedustellessaan hän ei lainkaan tiedä, mitä hänellä olisi Kulhian tyttärelle sanomista, mutta pitää kuitenkin velvollisuutenaan puhutella häntä.
Kulhian patruuna poistuu raskaasti ja rasittuneen näköisenä huoneesta. Saattaa todellakin olla parasta, että tapahtunutta katsotaan suoraan silmiin. Pian ovat hautajaiset, surraan aikansa, mikäli ylimalkaan jotakin suremista on, ja sitten ei auta muu kuin katsella elämää sellaisena kuin se on. Vaan kun hän hetken kuluttua palaa, ei hänen auta muu kuin ilmoittaa:
"Kyllä minä sen asian ilmoitin, muttei hän ollut sillä tuulella, että olisi tullut…"
Ja Kautisten neuvos nyökähdyttää kaunista, valkoista päätänsä ja ajaa tiehensä. Ei taida Kulhian patruuna itsekään tietää, kuinka hienoa ainesta hänen tyttärensä oli ja kuinka erinomaisesti hän olisi sopeutunut Kautisiin.