* * * * *
Suuret hautajaiset herättävät kohua pitäjällä. Se on aina uusien hautajaisten sattuessa samanlainen, mutta varsinkin silloin, jos ne antavat aihetta muihin puheisiin kuin asiaan välttämättömästi kuuluvaan.
Kautisten poika ei tule kotipitäjäänsä suuressa sinkkikirstussa, niinkuin oli odotettu. Hän tulee pienessä, kiiltävässä uurnassa, ja silloin tiedetään, ettei siinä ole hänen ruumiinsa, vaan hänen tuhkansa. No niin, tomuksi ja tuhkaksihan sitä itsekukin ajan mittaan muuttuu, ei siinä sen kummempaa. Joulukuun päivä alkaa myrskyllä ja sateella, ja Kulhian tytär lähtee tavanmukaiselle kierrokselleen. Veden mukana tulee hiukan lumiräntääkin, mutta se ei estä hänen kulkuaan. Niinhän on ollut monesti aikaisemminkin. Vastaantulijoista ovat useimmat mustissa ja luovat tervehtiessään kysyvän katseen Kulhian tyttäreen. Mitä se alituisesti yksinänsä vaeltelee, vähemmästäkin ovat ihmiset tulleet hulluiksi.
Kulhian tytär kulkee kuitenkin sen minkä kulkee, syrjäisillä ei ole sen kanssa mitään tekemistä, tulee Kautisten tienhaaraan ja huomaa, että maantie on kartanosta asti viheriällä peitetty.
Juuri silloin sade hetkeksi lakkaa ja taivas näyttää käyvän kirkkaammaksi. Puolelta päivin tapahtuukin sangen usein sään vaihdos. Aurinko pilkistäiksen esiin ja kostea vihreys välähtelee.
Tällä kertaa ei Kulhian tytär palaa kotiinsa Linnan tilusten kautta. Hän seisoo tienhaarassa aikansa ikäänkuin yllättävän vihreyden sokaisemana, sitten hän äkisti kääntyy takaisin ja katoaa Kulhian puistokujaan, jonka puitten pudottamat lehdet jo on huolellisesti lakaistu pois.
Kello kahden vaiheilla alkaa kellojen soitto Kirkkojärven takaa kantautua Kulhian kartanoon. Patruuna on jo silloin täydessä juhla-asussa ja hevoset odottavat porraspäässä. Tytärtä ei kuulu, ja hiukan levottomana noputtaa hän varovaisesti hänen ovelleen.
"Etkö sinä joudu jo?"
"Mihin sitten?" kuuluu sisältä odottamattoman rauhallisesti ja kirkkaasti.
"Hautajaisiin, luonnollisesti."