"Sellaista en usko. Ensinnäkään, mikäli ymmärrän, Einar ei ole erikoisen herkkä rakastumaan ja toiseksi hän siitä kyllä ilmoittaisi meille, — niin, todellakin ilmoittaisi, olipa objekti kuka tahansa."
"Aivan niin, mutta — onnettomasti."
"Onnettomasti?"
Kautisten neuvos miettii ja ajattelee omaa varhaisinta nuoruuttansa.
Viimein hän vastaa:
"Mutta ymmärräthän, Sigrid, ettei meidän poikamme voi rakastua sellaiseen, jota hän syystä tai toisesta ei voi saada."
Neuvoksetar vavahtaa, sillä hän kuulee kaiun omasta äänestään ja omasta ajatustavastaan. Myöskin neuvos vavahtaa, sillä hän huomaa vastanneensa kuin itsensä ulkopuolelta. Mutta lievittääkseen äskeisiä sanojansa hän jatkaa:
"Muuten, minun nähdäkseni, olisikin hyvä, että hän rakastuisi onnellisesti tai onnettomasti, miten vaan."
Tähän ei Kautisten neuvoksetar kuitenkaan enää vastaa.
* * * * *
Helteinen päivä päättyy rankkasateeseen ja ukkoseen. Pilvet nousevat Kulhian takaa, kulkevat Kautisten yli ja painuvat asemalle päin. Tällaisilla ilmoilla vanha Kautinen oikeastaan parhaiten esiintyykin edukseen syrjästäkatselijan mielestä. Harmajanvihertävä kartano näyttää hukkuvan usvaan ja vesipisaroihin, kukaan ei ehdi huomata sen irtaantuneita kattopäreitä eikä muutakaan ikää ja pientä rappeutuneisuutta, näkee vain sen valtavat ääriviivat ja tulee ajatelleeksi sitä mahtia, mikä sillä on ollut ja ehkä vieläkin on.