Isännän katse synkistyy hiukan ja joku kieltävä sana pyörähtää hänen huulillaan, mutta sittenkin hän juo rauhallisesti kahvinsa loppuun.
"Rötöksiä!" toistaa hän. "Ettäkö sinusta tulisi Kulhian emäntä."
"Mikä tahansa. Ainakin sinun akkasi."
Isäntää karmaisee. Että pitikin silloin yhtenä yönä niin ryskätä ja pauhata. Saakeli! Rahallahan tästä pääsisi, se olisi vähän herrallistakin. Sanoisivat vain, että hairahtuihan se Kulhian herra, mutta rahalla se suori, — ei muuten olisi passannutkaan. Hän aikoo jo sanoa sen, mutta samalla hänen mieleensä tulee muuta, se, millainen tämä naisihminen oikeastaan on ja ettei se, kun kaikki ympäri käy, ole huonompi kuin muutkaan. Ja hän virkkaa vain lyhyesti:
"Mene sitten muuttamaan parempia, niin lähdemme tästä sinne jo ennen päivällistä."
* * * * *
Siinä oli Kulhian kartanon uusi vaihe, joka ensin herätti puheita, mutta joka lopultakin, hiljaa ja varmasti syöpyi ihmisten tajuntaan. Uusi aika, uudet meiningit. Ja mikäli tarina Kulhian tyttärestä ja Kautisten pojasta unohtuu, sikäli kasvaa tarina Kulhian uudesta isännästä ja emännästä, jotka, niinkuin heistä varmaankin kerran kirjoitetaan "työllä ja vaivalla olivat saavuttaneet yleisen kunnioituksen ja varman taloudellisen aseman".