"Mitä te täältä keskellä yötä haette. Piruko teitä ajattaa?"
"No jos se sitten, mutta otahan nyt se reikeli auki."
Mikähän siinä auttoi, isäntä on sentään aina lopuksikin isäntä. Ja niin hän lopultakin astui lämpimään, valaistuun huoneeseen ja istahti huohottaen palvelijansa sängyn laidalle ja puheli käsittämättömiä asioita.
Tästä se sai alkunsa. Seuraavalla kerralla ei enää tarvittu syysmyrskyä, ei tuulen ulvontaa eikä kaatuneita puita, sillä isäntä osasi vaelluksensa päämäärään muutenkin. Eikä hänen enää tarvinnut pitkiä aikoja kolkutella, kerta kerralta ne kävivät lyhemmiksi, ja lopuksi alkoi ovi olla raollaan. Ei muuta kuin ole hyvä, kävele sisään ja kämmi viereen.
"Pitääköhän minun se naida", ajatteli isäntä ja muisteli pienellä kauhulla Kulhian vielä aivan äskeistä mahtia.
Rengit ja piiat veivät huhun isännän vaelluksista pitäjälle, ja emännät ja rouvat löivät päänsä yhteen: jos ja jos Kulhian palkollisesta tulee emäntä… hm, rouva, patrunessa… kuinka silloin on suhtauduttava. Vai onko ylimalkaan suhtauduttava ensinkään.
"Pitääkö minun hänet naida?" kyseli siis Kulhian isäntä itseltään eikä, niinkuin olisi odottanut: "Rakastanko minä häntä?"
Lopuksi hän päätti lykätä kaiken toistaiseksi, — saahan nähdä, miten käy. Ellei ole erikoisempaa lähtöä piika, niin ei ole korkealta pudonnut hän itsekään, ja saahan siitä pulskan, terveen ihmisen, joka pitää asioista vaarin. Mutta ei hätäillä, voi käydä toisinkin. Ja isännän vaellukset lakkasivat vähitellen ja loppuivat viimein kokonaan.
Se oli kuitenkin ennenaikaista. Sillä eräänä marraskuun aamuna tuo emäntäpiika itse kahvia ja suu on merkillisessä hymyssä.
"Kyllä sitä nyt on lähdettävä pappilaan", sanoo hän, "ettei tule rötöksiä".