Sillä Kulhian historiassa on alkanut uusi vaihe. Se uusi isäntä, jota joku yrittää sanoa patruunaksikin, kas, hän ei viihdy ollenkaan laajassa huoneustossa. Pimeinä iltoina hänestä näyttää, kuin puiden oksat tahtoisivat tunkeutua ikkunoista sisään ja kuin pimeissä huoneissa joku näkymätön kaahottaisi häntä vartioiden. Kentiespä Kulhian patruuna-vainaja kulkee katselemassa, että kartanossa on kaikki kohdallaan. Hän paiskaa ovet kiinni, mutta tunnelma ei tule sen paremmaksi ja vasta aamunkoitteessa hän pääsee nukkumaan. Tukalalta tuntuu oleminen kaikin puolin, vaikka hän hitaasti selvittelee asioitaankin, tukalalta ja raskaalta ja kenties hän senvuoksi päivisin tarkastelee emäntäpiikaa, joka jo tosin alkaa lähetä keski-ikää, mutta jolla siitä huolimatta on terve puna kasvoillaan ja tukeva, pyöreä vartalo. Hän tekee asiaa hänen vaiheilleen, mutta emäntäpiika ymmärtää asiansa ja tiuskaisee:
"Mitä isäntä siinä. Kyllä minä osaan tämän asian itsekin huoltaa."
Niin vainkin. Ja kun Kulhian isäntä tarkemmin ajattelee, ei hänen niin sopisi piikaansa lähestyäkään. Saisi muuten katsella ympärilleen, mutta… Siinä on se "mutta", vaikka onkin Kulhian patruuna. Pitäjällä häntä ei hyleksitä, muttei kaivatakaan. On aivan kuin odotettaisiin, että mitähän tuosta oikein tulee. Vanha patruuna-vainaja oli tosin hyvä mies, mutta sittenkin Kulhian mahti riippui yhtä paljon hänestä kuin kartanon suuruudesta. Mies ei tule sen paremmaksi sillä, että velaksi ostaa suuret maat ja mannut. Ja Kulhian nykyinen isäntä kiroilee pikku hiljaa itsekseen.
Mutta eikö tulekin syysmyrsky Kulhian isännän avuksi. Se raivoaa tänä vuonna voimalla ja väellä ja eräänä yönä se Kulhian puistosta rymisten kaataa suuren puun ja särkee kasvihuoneen ruutuja. Metsä laulaa ja järvet kohisevat ja ärjyvät ja aamulla tiedetään kertoa, että Kautisten huvimajakin on mennyt tuusan säpäleiksi ja Linnan tuulimyllyn puomit irtaantuneet ja siivet alkaneet pyöriä kuin olisi piru ollut niitä veivaamassa. Hyvä, ettei syttynyt tuleen koko roska ja sytyttänyt koko Linnaa. Siinä olisi ollut kartanon meno.
Sellaista on muutamana syksyisenä yönä. Silloin Kulhian isäntä vetää kiiruusti ylleen, mitä ennättää ja juoksee alakertaan. Ja ennenkuin hän itsekään oivaltaa, mitä on tekemässä, löytää hän itsensä koputtelemassa emäntäpiian kamarin ovea.
"Mikä siellä ryskää?" kuuluu sisäpuolelta.
"Avaa nyt. Se on isäntä."
"Mitä te täällä. Päissään tietenkin, — menkää nukkumaan."
Sillä tavalla puhutellaan Kulhian nykyistä isäntämiestä.
"En minä hönössä ole… tuota… Niin että avaahan nyt ja aika kyytiä."