Toiset luonnonilmiöt olivat ihmisille vahingollisia, toiset hyödyllisiä. Luonnollisesti tuli ihminen siihen johtopäätökseen, että vahingolliset ilmiöt ovat hänelle rangaistuksena huolimattomuudesta kuolleiden henkien suhteen, hyödylliset ilmiöt taas olivat palkintona hyvistä töistä. Se pakotti ihmiset *kunnioittamaan* ja mielistelemään henkiä, etteivät ne tekisi pahaa hänelle. Henkien palvelus siis johtui etujen tavottelemisesta.
Kun ihmiskunta kehittyi edelleen ja kuleksiva paimentolaiselämä vaihtui paikalliseen elämään ja ihmiset alkoivat koota ja säilyttää *omaisuutta*: työkaluja, ruoka-aineita y. m. niin syntyi ajatus, että pitäisi olla *suojelushenki*, joka ihmistä ja hänen omaisuuttaan suojelisi ja asuisi hänen olinpaikassaan. Väkinäiseksi suojelushengeksi täytyi ihmisen valita voimakkain ja urhoollisin ja niin otettiin perhekunnan suojelushengeksi yksi entisten ja parhaimmaksi tunnettujen jäsenten hengistä, josta pidettiin tarkkaa huolta ja syöntiaikoina aina muistettiin sille osa erottaa.
Niin oli jokaisella perhekunnalla suojelushenkensä ja sellaisena useammin jonkun entisen sukukunnan päällikön henki, joka eläissään oli laajasti kunnioitettu ja vahva. Perheet kasvoivat suvunjatkamisen kautta suuremmiksi, kansat lisääntyivät, Siten tulivat toiset suojelushengistä laajemmin tunnetuiksi ja saivat laajemmissa piireissä kunnioitusta, kun taas toiset vähemmän tunnetut jäivät syrjään ja unohdettiin, niistä säilyi vain aavistus "suurena henkijoukkona".
Kun useammat sukuheimot yhtyivät, rukoiltiin sen suojelushengen apua, joka näyttihe joukosta vahvimmaksi. Siitä tehtiin koko *kansan* suojelushenki. Aikojen kuluessa joutuivat ihmiset taloudellisen kehityksen välttämättömyydestä yhä enemmän toistensa kanssa keskinäisiin suhteisiin. Siitä syntyi ajatus yleisestä suojelushengestä, joka kaikki toiset henget yhdistää, ja niitä johtaa. Sitä alettiin pitää *suur*-henkenä ja alettiin antaa sille toisten rinnalla *etuoikeuksia*. Ihmisten elämän kehittyessä monipuolisemmaksi, muodostui aavistus suurhengestä käsitettävämmäksi. Suurhenki menetti yhä enemmän ihmisellistä ominaisuuksiaan. Ihmiset alkoivat pitää häntä isänään, ja itseään hänen lapsinaan. Siten syntyi ihmiskunnassa ajatus *jumalasta*.
Hyvät ja pahat henget.
Esi-ihmiset uskoivat, että edesmenneiden ihmisten henget lähettivät ihmisille monenlaisia vaivoja, kuten salamoita ja jyrinää ja panivat tulivuoret laavaa syöksemään, synnyttivät maanjäristyksiä, lähettivät nälkää, ruttotauteja j. n. e. Niiden uskottiin tulevan rangaistuksena siitä, että heitä oli jotenkin suututettu.
Vähitellen alkoi ihminen erottaa hyvät ja pahat henget, jotka kummatkin tekivät kuoleman jälkeen hyvää tai pahaa.
Samassa määrässä kun hyvien henkien johtaja muodostui, saivat pahat hengetkin ylemmän päällikkönsä.
Niin kasvoi ihmisen aivoissa kaksi henkijoukkoa, hyvät ja pahat. Tämän jaon mittapuu oli ihminen itse, siten, että se, mikä hänelle oli edullista oli hyvä ja se mikä oli epäedullisin oli paha.
Tämä oletus kehittyi ihmisessä käsitykseksi, että hyvät ja pahat henget ovat keskenään alituisessa taistelussa ja viimein otaksui ihminen, että hänessä itsessäänkin käy paha ja hyvä taistelua, vietellen edellinen häntä pahoihin tekoihin, kun taas jälkimäinen kehotti hyviin töihin.