Kun otaksuma hyvien henkien ominaisuuksista, hyvyydestä, laupeudesta, rakkaudesta j. n. e. kehittyi kokonaiskäsitykseksi — jumalaksi — tapahtui se sama pahojen henkien kanssa. Niistä muodostui kokonaiskäsitys — *piru*.

Piru, joka ennen puolueettoman henkien seurassa asusti Jumalan läheisyydessä, peräytyi yhä kauemmas jumalasta, kunnes he joutuivat täydellisesti vastakkain ja jumalasta tuli valon valtakunnan hallitsija ja pirusta pimeyden valtakunnan ruhtinas. Jumala asui taivaassa, piru helvetissä maan alla. Molempien välillä jatkuu alituinen taistelu. Tätä hyvän ja pahan taisteluun perustuvaa katsantokantaa nimitetään dualismiksi.

Muinaisten sivistyskansojen pahat henget.

Pahat henget esiintyvät jo alhaisella sivistysasteella olevien kansojen uskonnoissa. Missä usko on varmempaan ja yhtenäisempään muotoon kiteytynyt, siellä ovat pahat hengetkin selväpiirteisempiä ja niillä on varmat ominaisuudet. Muinaisaikaisista kansoista ovat m. m. egyptiläiset ne, joista on säilynyt selvimpiä tietoja. Heillä olivat Ptah, Ra, Ammon, Osiris, Isis y. m. hyvät jumalat, jotka onnea ja elämää toivat. Sitävastoin olivat, käärme Apep, joka pahuutta ja pimeyttä, synnytti, sekä petoksen ja valheen isä, kiusaaja ja hävittäjä kauhea Set.

Foinikialaisilla olivat jumalat Baal ja Ascher hyviä, joiden vastakohdat olivat Moloch ja Atarte. Indiassa oli luoja India ja ylläpitäjä Baruna, niiden vastustajat Driera ja Asuren. Persiassa oli Ormudz Ahrimanin kanssa alituisessa riidassa maailman hallitsemisesta. Kreikassa ja Roomassa oli joukko hyviä ja pahoja henkiä, haltijoita, "näkkejä" y. m. Samoin esiintyy dualismi myös germaanien, flaamien y. m. kansojen muinaisissa uskonnoissa. Selvimmässä muodossa esiintyy dualismi persialaisten uskonnossa, jossa Ormudzilla käsitetään aurinkoa ja valoa, ja Ahrimanilla pimeyttä. Päivä merkitsi Ormudzin, yö Ahrimanin voittoa. Vuodenaikojen vaihtelut merkitsivät yhden tai toisen Jumalan voittoa. Siitä kehittyi auringon, tulen — yleensä valkeuden palvelus. On huomattava, että myös jokaisen kansan pirun muodostumiseen kansan sivistystaso, olinpaikka, ilmasto, luonto ja aineelliset olot vaikuttivat. Kuumien maiden asukkaat lukevat pirun ansioksi maanjäristykset, tulivuoren purkaukset j. n. e., kun taas kylmien pohjoismaiden asukkaat arvelivat pakkasta, lumituiskuja j. n. e., pirun töiksi. Samaten on pahojen henkien ulkoasun kuvittelu venyvä ja vaikuttavat siihenkin paikalliset olot. Valkoihoisten mielestä on piru ehdottomasti musta. Neekerit kuvittelevat pirunsa valkoiseksi. Itse lähetyssaarnaajien oli myönnyttävä selittämään neekereille että Jeesus ja neitsyt Maria olivat mustaihoisia, jos mieli edes nimeksikään tehtävässään menestyä.

Viron "Vanhapakana".

(Lukua on lyhennetty.)

Viron vanhimmasta uskonnosta puuttuu piru, jumalan vastakohtana kokonaan. Tählmanin luomistarussa puhutaan vanhasta isästä, joka asui korkealla taivaassa ja loi avukseen kalevalaiset: Vanemuisen[1] ja Ilmarisen, käyttääkseen niiden neuvoja ja urhoollisuutta. Myöhemmin loi Vanha isä myös maailman. Hänellä oli useita nimiä, kuten Taara, Ukko, Vanhataatto ja Jumala. Näkyy että vanhimmat virolaiset olivat yksijumaluuden uskojia. Taistelua jumalan ja jonkun hänen henkilökohtaisen vastustajansa välillä ei tunnettu.

[1] Väinämöinen.

Vanhapakana esiintyy ensi kerran Kavalan Hans'in tarussa ja on varustettu ihmeellisillä ominaisuuksilla, on suuren talon omistaja ja on hänellä vaimo ja lapset ja omistaa paljon omaisuutta. Hän elää erakkona ja häntä ihmiset inhoavat. Hän eroaa tavallisista ihmisistä siinä, että hänellä on suuri ruumis, suuri voima ja taitavuus (kantaa oritta selässään) on vallanhimoinen, pelkää susia ja ukkosta, ei mene hiekkaan. (Viimeksimainittu lisäys on kai kristinuskon tuomaa.)