Päivät hän kuin orja raatoi,
kuokki, kaivoi, puita kaatoi,
koki öillä verkkojaan,
nukkui linnun unen vaan.
Tulo kuitenkin on niukka,
sato saita, saalis hiukka:
Mitä halla syönyt ei,
siitä verot puolet vei.
Huolia on Herskall' aina.
Ei tok' epätoivo paina.
Toivoa se rintaan luo,
kun hän muistaa lapset nuo.
Terveinä ne temmeltävät,
huoletonna hyppäjävät.
Viis, kuus vuotta vielä vois
viedä heitä — toistap' ois'!
Isä mielell' ylpeällä
mietti aikaa, jolloin hällä
kaksi kertaa seitsemän
kätt' on apuun käymähän.
Silloinkos tuo korpi jyskäis,
iskuist' aimo poikain ryskäis,
pellot laajat aukeais,
hyyt ja hallat kyydin saisi
Tapahtuispa silloin muutos.
Eipä ahdistaisi puutos.
Korvell' aarteina ois,
joita ryöstäisivät pois.
Ja niin aatos armas liiti,
toivon silmä kauas kiiti,
huolet, vaivat, vastukset
unhottuivat hetkiset.
Harvoinp' onnetar sen suopi,
mitä mielellemme luopi.
Usein toivo ihanin
tuo vaan myrkkypikarin.
Niin nyt tulee tapaturma —
vähält' ettei käynyt surma —
vähemmästäkin jo vois
kuolla, kun niin suotu ois.