Herska astuu metsätiellä.
Kontion hän kohtaa siellä
yrmeän ja ärtyisän,
suin päin päälle töyttävän.
Taistelu niin alkoi tuima,
sota hirveä ja huima.
Voitto vaihtui, viimein jo
hengetönn' on kontio.
Tila Herskankin on kurja:
Peto ruhjoi hampain hurja
olkavarren, reisiluun,
niinkuin salama lyö puun.
Tuostapa nyt tuska alkaa,
polttaa kättä, polttaa jalkaa;
horjuin, voihkain, houraten
kotihin hän laahaiksen.
Siell' on pienillä nyt hätä.
Sairaassa ei käskijätä
eikä heissä auttajaa,
lääkityksen laittajaa.
Mieleen muistui naapurikin.
Peninkulman pääss' on likin.
Auttaa voisi hän kenties,
kun on kuulu poppamies.
Wilppu, vanhin poika, juoksi
joutuin Taika-Lassin luoksi,
jok' ei ennen eikä nyt
apuansa kieltänyt.
Lassi loitsujansa luki,
nurin paidan päälleen puki,
viskoi suolaa uunihin
kitkatulen liekkeihin.
Leppäpuusta lastat laittoi,
piillään oksiakin taittoi,
sitoi paikat sortuneet,
luut ja lihat särkyneet.
Vaan ei tauti huima taltu,
tuskat tuimat, tuost' ei maltu,
vaikka Lassi laastaroi,
voimin parhain puoskaroi.