Vieri viikot, riensi aiat,
auttaneet ei Lassin taiat.
Henki vielä Herskass' on,
tila muuten toivoton.
Tuskat yltyi, haavat ärtyi,
kivut luissa kilvan kärtyi,
porotus ei poistunut,
mädännys on alkanut.
Surkeus tuo saapui kerran
korviin kunnon kirkkoherran.
Kiiruhtain nyt kaupunkiin
Herskan kanssa lääkäriin.
Lääkärit on neuvottomat:
kuin näin oltiin huolettomat!
Miks' ei tultu ennemmin?
Nyt on myöhä koittaakin.
Sahata käs', jalka oisi
ainoa, min tehdä voisi.
Henki säilyis niin kenties,
muuten mennyttä on mies.
Aik' ei vitkastella anna.
Täytyihän ne poikki panna.
Lääketieteen kunniaks'
Ei mies mennyt vainajaks'.
Elämään taas Herska alkaa,
ilman kättä, ilman jalkaa, —
vaikeaa, vaan minkäs voi!
Tyydy — Herrahan sen soi!
Mihin mies nyt joutunevi,
orpopuolet oikenevi,
mieron tietä kiertämään,
vaiko nälkään nääntymään?
Ainahan on kristikansa
korjannunna kurjiansa.
Huolittaisko heist' ei nyt?
Loppuiko jo kristityt?
Eipä suinkaan! — vaivaisemme
mekin kyllä hoitelemme,
me ne myymme — totta vie,
tapaa kauniimpaa ei lie!