Oi, Keski-Suomi, kerron sen, kerronpa tuhat kertaa: Se mulle on niin mieluinen, niin armas, kallis, kultainen — ei maailmassa vertaa!
Alppimaa ja Tuhatjärvien maa.
Kun maisemiini! kankaisiin nyt aatteheni entää, pois Pohjolasta armaisiin ne Alppimaihin lentää.
Oi, näkö jalo, mahtavin,
kun päivä sammuissansa
jää-alppein, valkohuippuihin
luo kultahohdettansa!
Siell' ohjaa virrat hyppien
kulkunsa rintehillä
ja paimen laulain, riemuiten
karjaansa kaitsee niillä.
Ja laakson lasta hedelmät
ja viiniköynnöt kohtaa,
siell' löyhkää tuulet lempeät
ja ruusut tuoksuin hohtaa.
Oi, sinne, sinne onneni
jos johtais Pohjolasta,
niin riemuun rinta riutuisi —
oi onnee autuasta!
Vaan outo maahan mulle se,
ja vierashan sen kansa,
ja eestä sen ei isämme
oo kuolleet hurmeissansa.
Ja Väinön kaunis kantele
ei kaiu Alppimailla,
eik' impi vieras viehtäne
Suomettaremme lailla.
Ei, Pohjolaanpa herttaiseen.
taas aatteheni halaa,
pois Alppimailta armaiseen
ne synnyinmaahan palaa.