Oi, kallis tuhatjärvein maa, sä armain taivaan alla! Voi kurjaa, ken sun unhottaa, ei muista kaipaamalla!
Serenaati.
Sä vielä armas uinuos, suloista unta nauttios, uinuupa laakson ruusukin ja on niin huoleton. Vait nukkuu lintu oksallaan, ei liiku rannan ruohokaan, mun rintani, oi armahin! vaan riehuu rauhaton.
Mä aina laulan sinusta, sä nähkös unta minusta, oi, käsikkäin sun kanssasi mun nähkös astuvan! Ei vainenkaan, ah, anteeks' suo! Ois' sulle halpaa uni tuo — sä nähnet, suloenkeli, vaan unta taivahan!
Ballaati.
Tuoll' laiva kauas kantaa pois armaan Arnoldin, vie kohden toista rantaa pois toisiin riemuihin. Uus onni oottaa siellä, uus lempi leimahtaa, sen entisen jo tiellä tuul' ehtii sammuttaa.
Vaan rannan kalliolla näät immen itkevän. Ei ruusunen voi olla niin ihana kuin hän. Vaan yhtään armahdusta ei tunne Arnold tuo, ei liinan liehausta jäähyväisiksi suo.
Jo viimein tuskassansa sanoiksi Agnes saa, ja ruusuhuuliltansa rukoillen huudahtaa: Mua Neitsy pyhä kuullos, jo loppu mulle suo! Tuo laiva kumoon tuullos, viekkaalle hauta luo!
Niin silloin taivahalta salama leimahtaa, immeltä surevalta se tuskat lopettaa. Ja laivan siellä myrsky pirstaili kareihin ja tuulen tuima hyrsky hukutti Arnoldin.
Ja aina siitä asti rannalla ruusunen kukoistaa ihanasti muistoksi impyen. Vaan huuhkain huutaa yhä haudalla petturin; niin Neitseen viha pyhä on kiivas vieläkin.