Annukka, Lassin tytär, jäi kotiin. Hän emännöitsi yksin torpassa, sillä äitinsä oli kuollut. Hän oli kahdennenkymmenennen ikävuotensa juuri täyttänyt ja oli näöltänsä viehättävä, täysikasvuinen neito.
Hetken ulkona katseltuansa miesten lähtöä ja kuunneltuansa, kuinka ruunan tiu'ut helisivät ja reen anturat ratisivat aamupakkasessa, palasi hän sisälle ja istui kehräämään. Monta neuvoa olisi hän tarvinnut, sillä lapsettaapa häntä tahtoi monessa asiassa. Kuitenkin täytyi hänen tulla toimeen ilman niitä. Ainoastaan vaikeimmissa tapauksissa juoksi hän neuvoa kysymään kummiltaan Sannalta.
Annukka oli jo pienenä jäänyt äidittömäksi. Yhden mielipiteen oli äitinsä kuitenkin ehtinyt häneen juurruttaa. Palvellessansa pappilassa oli hän tottunut siisteyteen ja siihenpä totutti hän tyttärensäkin jo pienenä. Siksipä ne harvat vieraat, jotka joskus kävivät Annukkaa tervehtämässä, tapasivat tuvan siistinä ja Annukan puhtaassa puvussa.
Työ sujui köykäisesti Annukan käsissä. Se olikin hänen ainoa huvinsa. Ainoat ystävänsä olivat, paitsi isäänsä, Sanna ja Hiski. Sieppi ja navettansa asukkaat. Enempää ei hän kaivannut, sillä hän rakasti sydämestänsä heitä, miten hekin häntä. Tätiänsä Kaisaa, joka asui Niemelän kylässä, ja kävi joskus Annukan toimia ja taloutta tarkastamassa, ei hän saattanut juuri sanoa ystäväkseen. Kaisalla oli harvoin muita tuomisia, kuin nuhteita. Ystävällistä sanaa tyttö harvoin sai häneltä kuulla. Hän syytti Annukkaa turhamaisuudesta ja herrasmaisuudesta, jonka hän oli perinyt muka äidiltään. Sillä tarkoitti hän varsinkin Annukan taipumusta puhtauteen, joka meni hänen mielestään liiallisuuksiin.
Päivä oli kulunut jo puoleen ja Annukka kantoi isäänsä varten päivällisen pöydälle. Sitten kävi hän karjaansa katsomassa. Sieltä palattuaan alkoi hän taas kehrätä, iloisesti laulellen lempilauluansa: "Honkaen keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa". Se oli hänen mielestänsä niin ihana ja sopi niin hyvin hänen kotiseutuunsa. Toisinaan, kun hän haaveksien katseli akkunasta tuuheita kotikoivuja, jotka kuuraan pukeuneina kimaltelivat loistavan valkoisina auringon paisteessa, tunsi hän olevansa hyvin onnellinen sen ihanuuden keskellä. "Koivujen keskellä mökkini seisoo", lauleli hän silloin. Hänellä oli suloinen, sointuva ääni. Hän rakasti iloisia lauluja, sillä hän itsekin oli ilomielinen. Ystävänsä nimittivätkin häntä ilolinnuksi. Kumminsa Sanna piti hänestä paljon ja Hiski vielä enemmän. Mutta Kaisa ei pitänyt hänestä hänen ilomielisyytensä vuoksi. Hän ei itse koskaan voinut hymyillä. Vielä vähemmin saattoi hän kärsiä naurua toisten huulilla. "Naura nyt vaan, vielä sinulle itkukin kelpaa!" sanoi hän ennustavaisesti Annukalle.
Miesten viipyminen alkoi tuntua Annukasta oudolta, sillä ilta alkoi jo pimetä eikä heitä vielä kuulunut. Hän aikoi mennä ulos katsomaan, eikö heitä jo näkyisi jäällä tulevaksi, kun kuuli Siepin haukkuvan ja ruunan tiu'ut soivan. Hetipä olivatkin miehet pihalla ja Annukka kiiruhti reelle, mutta juoksi heti kirkaisten takaisin ja pakeni takan uunille. Hiski astui tupaan hänen jälessään.
— Mikä siellä reessä oli, jota minä niin säikähdin? kysyi Annukka.
— Etkö sinä vielä karhua tunne? kysyi Hiski ylpeän näköisenä.
— Karhuko siellä oli? Mistä minä mokoman tuntisin.
— Sanothan tuon kerran nähneesi, kun Mäentaan kylästä palasit.