— Luuletkos sinä, että minulla oli aikaa sitä tarkastella, minkälainen se oli? Kiitin, kun pääsin silmän siintämättömiin sieltä.
— Oletpa aika pelkuri. Etkö muista, mitä sanoit, kun viime kesänä olimme muuramessa Kisunevalla ja minä arvelin, että karhukin voisi tulla hupilaiseksemme? kysyi Hiski.
— Sanoin, ett’en yhtään pelkäisi. Karhu ei tee pahaa lapsille eikä marjamiehille, vastasi Annukka.
Lassi astui samassa tupaan ja kysyi tytärtään.
— Täällähän minä olen uunilla! vastasi Annukka pelästyksissään.
— Tulehan sieltä alas ja tuo minulle kivivati, käski Lassi.
— Hän on peloissaan, muistutti Hiski.
— Hah! hah! lapsi raukka! nauroi Lassi. Sinäkö olet pelkuri, tyttöseni? Lienet tuskin nähnyt pedon hännän, kun jo seisot pelosta kalpeana. Vaan sen minä sanon, ett’ei karhuntappajan tytär saa säikähtyä elävääkään, vielä vähemmän kuollutta kontiota!
Annukka laskeutui alas uunilta, laski kivivadin isänsä eteen pöydälle ja ikäänkuin osoittaaksensa, että hän tuota moitetta ansaitse, rohkeni käydä reelle katsomaan miesten saalista. Komealta näytti siinä metsän kultainen kuningas, joka vielä siihen aikaan oli hyvin yleinen Keski-Suomen metsissä. Punanen veri juoksi vielä haavasta, jonka Hiskin keihäs oli lävistänyt eläimen rintaan.
Annukka palasi tupaan ja loi Hiskiin silmäyksen, josta poika tunsi tulevansa ylen onnelliseksi. Lassi oli jo mitä iloisimmalla tuulella. Viinavalkea leimusi kivivadissa ja hän murenteli siihen sokeria. Sinisten liekkien lieskatessa lauleli ukko vanhaa laulua, joka ylistelee otson maasta taivaasen.