Viimein puhalsi hän liekin sammuksiin ja alkoi maistella juoman makua. Lippi kallistui lipin perästä. Se oli pienen pieni, visapuusta veistetty korvakuppi, joka entiseen aikaan toimitti pikarin virkaa. Nyt se on jo pantu pois viralta. Vahinko vaan, ettei se jättänyt tuota pientä, sievää nimeänsä jälkeisillensä. Lippi olisi kauniilla kielellämme sointunut suloisemmin kuin "pikari" ja "lippis" olisi ollut niin sievä sanoa, kun maljoja olisi kilistelty.
Lassin lipitellessä kertoi Hiski tytölle, miten karhu oli kaadettu. Hiski oli edellisenä päivänä ollut hiihtelemällä Risunevalla. Yht’äkkiä oli Sieppi alkanut vainustella kummallisesti erään pellon ympärillä ja viimein oli ruvennut karvat porhossa kovasti haukkumaan. Rytinää oli kuulunut risukosta ja kontio oli ilmestynyt kiljuen nevalle. Hiskiä se ei ollut huomannut, vaan oli lähtenyt Sieppiä ajamaan, että lumi tuiskuna pölysi jälissä. Hiski oli kiirehtien hiihtänyt kotiin ja kertonut havaintonsa Lassille. Sieppikin oli saapunut terveenä kotiin. Aamun tultua läksivät he sitten etsimään pedon jälkiä, jotka pian löysivätkin. Vahvassa lumessa ei se ollut pitkältä viitsinyt kulkea ja Sieppi etsi pian sen. Karhu läksi taas ajamaan koiraa ja miehet seurasivat pedon kintereillä suksineen. Siinä tuoksinassa mentiin hyvän matkaa. Sieppi vihdoin tunsi tulevansa ahtaalle, kun oli vaikeata hypätä lumessa ja pyörähti äkkiä pedon sivuitse miesten luokse. Karhukin teki äkkinäisen käänteen ja oli siis äkki-arvaamatta miesten vastassa. Näyttipä siltä, kuin olisi se nyt vasta huomannut, että hänellä on tekemistä muidenkin kun Siepin kanssa. Se seisahti äkkiä ja silmäsi pitkään vastustajiansa. Hiski oli huomaamattansa hiihtänyt hiukan edelle ja se olikin onneksi, sillä keihäs oli hänellä, Lassilla oli pyssy.
— Pidähän nyt tukevasti keihäsvartta, minä laukaisen! muistutti Lassi, osottaen pyssyänsä kontiota kohden. Mutta ennenkuin hän ehti lau'aista, kohosi otso takajaloillensa, löi kämmenensä yhteen ja kiljasi niin, että metsä raikui. Rajusti hyökkäsi se Hiskiä kohden, mutta sai keihään rintaansa. Ankara ottelu syntyi. Tuimasti riehui kontio, koettaen päästä Hiskiin käsiksi, mutta keihäsvarsi oli tarpeeksi pitkä ja luja. Lassi kerkesi ladata pyssynsä uudestaan ja ampua. Nyt sattui luoti selkään, vaan latinki ei ollut kuolettava. Vihaisemmasti alkoi karhu rimpuella ja koetti puremalla saada poikki keihäsvarren. Sen huomasi Lassi ja ojensi pyssyn sen kitaan ja laukasi. Peto tarttui pyssyyn ja väänteli piipun aivan vääräksi. Vähitellen alkoi karhu jo väsyä. Viimeinen laukaus oli sattunut vaaralliseen paikkaan ja Hiskin keihäs tunki aina syvemmälle. Peto itsekin veti sitä rintaansa päin, päästäkseen siten miehiin kiinni. Mutta voimansa loppuivat. Tempoeltuansa vielä pari kertaa, kaatui se pitkällensä ja huokasi viimeisen kerran.
Annukka kuunteli pelon ja ihastuksen sekaisilla tunteilla Hiskin kertomusta. Lassikin huomasi heidän keskustelunsa ja lausui:
— Joko se "Pahin joukko" on taas yhteen päässyt! No, no! Tuskinpa voisin parempaa vävyä toivoa, kuin sinä olet, Hiski.
Annukka punastui. Isänsä tosin aina laski leikkiä ja oli iloinen, mutta sellaista ei hän vielä ennen ollut sanonut Annukan kuullen. Lapsena oli hän vapaasti leikitellyt Hiskin kanssa, mutta nyt heidän välinsä oli jo vuosikausia ollut kuten nuorukaisen ja neidon. Tyttö meni rukkinsa taakse ja alkoi kehrätä.
— Tulethan aina kanssani, kun mieleni tekee otson kanssa voimia koetella? kysyi Lassi Hiskiltä.
— Tulenpa kyllä mielelläni, vaan mitä äiti siihen sanonee, vastasi
Hiski reippaasti.
— Mitä hän siitä sanoisi? Tokkopa hän estäisi sinua tästä kunniallisesta toimesta, johon ei joka jollikka kykenekään, luulen mä.
— Mutta hänellä on niin katkeria muistoja sellaisilta retkiltä, rohkeni
Annukka muistuttaa.