— Isäni sai kuolemansa karhuntapossa, vastasi Hiski.
— Niinhän hänen polosen kävi. Tottapa olette siitä kuulleet kerrottavan?
— Onhan sitä äiti meille useinkin jutellut, vastasi Hiski.
Lassi huokasi pitkään, pyyhkäsi sitten pari kertaa otsaansa ja silmiänsä hihalla sekä alkoi kertoa ystävänsä kuolemaa. Hän sanoi sen olleen surullisimman päivän elämässänsä, kun hän Hiskin isän kanssa kävi viimeisen kerran metsästämässä. Risunevalta he silloinkin löysivät kontion ja ajelivat sitä päiväkauden. Kierreltyänsä salot halki, toiset poikki, saapuivat he Ristimäen juurelle. Ilta alkoi jo hämärtää. Kontio kiipesi kukkulalle. Hiskin isä hiihti edellä eikä kuullut kun Lassi huusi suksensa rikkoutuneen. Otso rupesi tekemään hänelle vastarintaa. Lassi ei lumelta päässyt apuun. Keihäs petti — ja rikki oli toverin rinta, kun Lassi paikalle saapui.
Lassista oli vaikeata pitkittää kertomustansa. Taas hän pyyhkäsi paidan hihalla otsaansa ja silmiänsä, tuijotellen hetken aikaa synkästi eteensä. Tyhjensipä vielä lipin, tuli taas iloiselle mielelle ja alkoi laulella, nimitellen karhua kaikilla niillä lempi-nimillä, joilla kunnon metsästäjäin on tapana puhutella tuota arvollista vihollistansa. Nuoret vaihtelivat sill’aikaa lempeitä silmäyksiä keskenänsä. Tuota ei nyt ukko ollut huomaavinaankaan. Tyttö miellyttää kun miellyttääkin poikaa ja päin vastoin. Eipä siinä sen kummempaa. Niin oli ennen, niin tulee vastakin olemaan, mietti hän hyvillä mielin.
Hiski oli ainoastaan hiukkaa vanhempi Annukkaa. Hän oli sinisilmäinen, valkotukkainen ja hänellä oli kauniit, ahavoittuneet kasvot. Hän oli jo vuosia sitten ehtinyt kasvunsa päähän, mutta voimia lisääntyi hänelle päivä päivältä. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä harvapuheisemmaksi kävi hän. Liikkeissäänkin ilmestyi omituinen, juhlallinen kömpelyys, jolle Annukka usein nauroi, vaikka hän muutoin pitikin paljon Hiskistä.
Hiski arveli, missä olisi paras kettää karhua, koska ulkona oli pakkanen. Annukka lupasi mennä lämmittämään saunaa sitä varten. Lassi ihastui kovin tästä tuumasta ja nuhteli Annukkaa, joka tiesi niin vähän kunnioittaa kontiota. Hän arveli otson häpeästä vielä henkiin virkoavan ja pakenevan metsään, jos sitä lähdettäisiin viemään kylpemään.
— Tupani on jo ennen nähnyt kuusi kontiota ketettävän. Saakoon siis nytkin sen kunnian! lausui hän juhlallisesti. Annukka ei ollut mielissään siitä, että aiottiin liata puhdas laattia, mutta hän ei uskaltanut vastustaa, sillä siihen hän ei ollut tottunut. Hän toi ladosta suuren olkikuvon ja levitti sen laattialle ja siinä alkoivat miehet riistää kallista turkkia metsän mesikämmeneltä.
Lassi leikkeli paraita paloja otuksesta ja käski Annukan valmistaa rokkaa, että saataisiin nähdä, tulisiko hänestä karhuntappajan emäntää. Annukka otti lihan liikkiöt käteensä ja pujahti ulos tuvasta. Hän kiiruhti Hiskin äidille kertomaan miesten saaliista ja siellä, hänen avullaan, valmisti hän karhunpaistia. Sitten juoksi hän käskemään miehiä ruualle. Sanna sill’aikaa kantoi pöydälle paistin ja mitä parasta löysi aitastansa. Miehet noudattivat mielihyvällä kutsumusta. Sanna onnitteli heitä saaliin johdosta ja he istuivat herkullista ateriaa nauttimaan.
Sanna oli jo vanhentunut, lempeä vaimo. Ikänsä ei vielä ollut kovin korkea, mutta huolet olivat muuttaneet hänen hiuksensa harmaiksi. Hän oli kyllä hyvillään miesten metsästysonnesta, mutta kuitenkin pöyristytti häntä ajatellessaan, kuinka lähellä vaaraa Hiski oli ollut. Kuitenkin kuunteli hän ilomielin Lassin kertomuksia poikansa urhoollisuudesta. Pää pystymmässä kuin ennen, istui nuoren karhuntappajan äiti. Annukkakin näytti entistä ylpeämmältä, vaikk'eivät toiset tienneet, miksi. Hiski luuli hänen ylpeilevän keittotaidostaan, jota Lassi tuon tuostakin ylisteli.