Lassi vei seuraavana päivänä lihat ja nahan kaupaksi kirkonkylään. Nahan osti pastori Saarni, sama, jonka palveluksessa Annukan äiti oli ollut. Pastori Saarni oli aina ollut hyvin ystävällinen Sahilaisia kohtaan ja Lassi lahjoitti hänelle paraita paikkoja lihoista sekä myi loput muualle. Maine Sahilaisten urostyöstä leveni ympäri pitäjää.
Hiski oli sill'aikaa naulannut karhun pään tuohon komeaan kuuseen rannalle, niiden kuuden, entiseltä siellä olevain, lisäksi.
* * * * *
Ristimäki kohosi juhlallisesti korkeuteen Tarvaslammin läntisellä rannalla. Sen kaikilla muilla rinteillä kasvoi muhkeata koivikkoa, mutta eteläinen rinne oli ahona. Tuo pelätty halmeviljelys ei ollut tehnyt sitä alastomaksi. Se oli vaan muuttanut entisen jylhän kuusikon kauniiksi koivumetsäksi.
Mäen kukkulalla oli kaksi korkeata koivua muutaman sylen päässä toisistaan. Ken kirkkotietä matkusti Niemelän kylään, hän saattoi jo etäältä nähdä korkean, puisen ristin koivujen välillä. Siitä mäen nimi. Tie kiersi mäen, risti katosi metsän suojaan, mutta länsipuolella, missä kirkkotie kävi maantien poikki, alkoi se jälleen näkyä. Kauas itään ja länteen loisteli risti illoin ja aamuin. Aika oli kuluttanut siitä mustan vesimaalin ja se välkkyi auringon paisteessa kuin kultainen tai hopeainen olisi ollut.
Mikä risti siellä loisteli? Oliko se pystytetty seudun suojelukseksi ja kävikö joku siellä suojeluspyhiä rukoilemassa?
Niistä ei siellä tiedetty mitään, sillä luterilaisia olivat kaikki seudun asukkaat. Rukous, tuo harrasten sydänten uhri, kohosi kuitenkin täällä usein särjetystä sydämestä korkeuteen. Lassi oli pystyttänyt ristin kaatuneelle ystävälleen siihen paikkaan, missä karhu oli repinyt hänet, niinkuin seudulla on tapana pystyttää risti siihen, missä joku saa tapaturmaisen kuoleman. Sanna vuodatti usein sen juurella sydämensä Herralle. Sovinnon kallis merkki näytti antavan koko seudulle omituisen pyhyyden ja juhlallisuuden.
Ristimäki oli ollut Hiskin ja Annukan mieluisin leikkipaikka. Siellä uudistivat he sukset ja kelkat, kun talvi heitti ensimäiset lumen höytäleet maille. Sen rinteiltä poimivat he kevään ensimäiset mansikat. Siellä olivat kaikki heidän ensimäiset muistonsa. Suuri kivi tuolla metsän laiteella oli ollut kirkkona. Alempana rinteellä näkyi vielä kiviaita ja maantie, jonka lapsena olivat tehneet. Siellä kävi vielä Annukan kivikarja laitumella, mutta Hiskin puuhevoset olivat jo hävinneet. Kaikki oli siellä niin tuttua, jokainen puu ja pensas oli heille rakas, jokainen kivi ja kanto tuntui ystävältä.
Vaikka he jo kauan sitten olivat heittäneet lapsuutensa leikit, kiipesivät he vieläkin usein sinne, varsinkin kesä-aikoina. Sieltä levisi avara, ihana näkö-ala joka suunnalle. Etäältä siinti kyliä, kukkuloita ja järviä. Kalarikas Keitele soreine rantoinensa, nieminensä ja saarinensa välkkyili niin viehättävästi kirkasta sinitaivasta kuvaellen. Vaaleanpunainen kirkontorni häimötti kaukaa metsien lomasta, ja tyynellä saattoi sinne kuulla kaukaa iltakellon juhlallisen kai'unnan.
* * * * *