— Etkö sinä ole Rossin Roisto! huudahti Kaisa. Mikä sinun onnettoman on vielä tänne tuonut? Siperiassahan sinun on sanottu olevan!
Annukka meni lähemmäksi häntä
— Etkö sinä ole Annukka, Hiskin vaimo? kysyi kurja. Saatuaan myöntävän vastauksen, kertoi hän karanneensa vankeudesta, johon hänet, samoin kuin Jukkakin, oli tuomittu koko elinkaudeksi niistä lukemattomista ilkitöistä, joita he yhdessä olivat tehneet. Omantunnon tuska ei ollut antanut hänelle missään rauhaa, vaan oli ajanut häntä etsimään Annukkaa, että saisi tunnustaa hänelle pahat tekonsa ja pyytää niitä anteeksi. Hän se sanoi olleensa, joka Jukan palkkaamana oli haavoittanut heidän lehmänsä, ajanut ojaan hevosen ja hänen syynsä oli lapsenkin katoaminen, sillä hän se oli käynyt varastamassa Lassin pyssyn ja lähteissään jättänyt oven auki.
— Nyt olet kuullut tunnustukseni, lausu voitko anteeksi antaa minulle kaikki! Ainoastaan sitten uskallan toivoa Jumalalta anteeksi antamista.
— Sinä ajattelit minua vastaan pahaa, mutta se on käännetty hyväksi. Tässä on tyttäreni — kaikki olkoon iäksi päiväksi unhotettu ja anteeksi annettu! vastasi Annukka.
Kyynelistä loistivat kurjan katuvaisen silmät, kun hän pusersi Annukan kättä. Hän pyysi saada kahden kesken puhutella kirkkoherraa ja toiset poistuivat. Hetken kuluttua huusi kirkkoherra heidät takaisin. Mutta silloin oli hän jo ruumiina.
Jukka kärsi Siperiassa rangaistustaan.
Vakavalla mielellä kiipesivät huvimatkailijat Ristimäen kukkulalle, jossa puinen risti vielä oli pystyssä. Anna laski siihen seppeleen, joka oli paljoa taiteellisemmin tehty, kuin se, minkä Annukka kerran oli siihen pannut. Sitten he istuivat siellä ihaillen kauniita näkö-aloja. Annukka kertoi vielä heille onnensa vaiheet ja Kalle ja Anna lauloivat heleillä äänillänsä sen kauniin laulun, jonka nimi on
Onnen vaiheissa.
Eurassa 1882.