— Heittäkää pilkka ja menkää tiehenne! Ei minulla ole sulhoa ja vaikkapa olisikin, niin ei sen kannattaisi sellaisia ostella.
— A puhuhan pois! Luulet mun ei tietävän ja tiiän kuitenkin kaikki! sanoi kaupitsija mennessään. Annukka mietti pitkään, mitä hänen sanansa merkitsivät, vaan ei voinut niitä käsittää.
Laukku-Pekka meni Hiskin luokse ja osti häneltä oravannahat. Hiski seurasi häntä kirkkotielle, tinki siellä vähän aikaa, maksoi rahat ja pisti mustan kääreen taskuunsa. Sitten he erkanivat.
Annukka hääräili askareissansa iloisena kuin lintu. Oli lauantai ja hän teki puhdasta, pesi tuvan pöydän, penkit sekä akkunat. Hänen tarvitsi mennä noutamaan vettä lähteestä ja hän pani ostamansa uuden huivin päähänsä. Yksi tie, kaksi asiaa, ajatteli hän. Kuvastinta hänellä ei ollut eikä tuolla Laukku-Pekallakaan sattunut sellaista olemaan. Lähteen kirkkaassa vedessä hän toisinaan kurkisteli kuvaansa. Siellä, hän tahtoi nähdä, miten uusi huivi vaatettaisi häntä. Ja hän tuli entistä iloisemmaksi nähdessään, miten hyvin se sopi hänelle.
Hän täytti astiansa ja läksi kiiruhtain astumaan kotiinsa. Mutta samalla näki hän jonkun tulevan kirkkotiellä. Se oli täti. Annukka säpsähti. Varmaankin oli täti nähnyt hänen kurkistelevan kuvaansa lähteessä ja hän pelkäsi saavansa taas saarnan kuulla. Töin tuskin kerkesi hän kätkeä uuden huivinsa, ennenkuin Kaisa astui sisälle.
— Hyvää päivää, Annukka! sanoi hän läähättäen lammasnahkaturkissaan ja kätteli Annukkaa. Mutta torumisia ei tullutkaan tällä kertaa. Hän vaan kertoeli Annukalle kylän uutisia ja näytti niin ystävälliseltä, että se Annukkaa kummastutti. Ja mielessään hän jo iloitsi siitä, ettei tätinsä ollut mitään huomannut.
— Näytäppäs sitä uutta huivia, joka oli päässäsi ja jota kurkistelit tuolla lähteessä, sanoi Kaisa äkkiä, ennenkuin tyttö oli kerinnyt ihmettelemisensä lopettaa. Annukan ei auttanut vastustella, sen tiesi hän entiseltä. Täti oli niitä ihmisiä, joilla on omituinen voima anastaa itsellensä kuuliaisuutta. Vaikka Annukka oli usein päättänyt olla tottelematta tätinsä kieltoja ja käskyjä, ei hän kuitenkaan saattanut olla vetämättä auki pöydänlaatikkoa, jossa ostoksensa olivat.
— Taas noita hullutuksia! Mistä ilmoisna ikänä olet sinä tuon turhuuden oppinut? Eiväthän nuo ostoksesi sinua lämmitä kipenettäkään. Ja entäs tuo väri sitten!
Annukka pelkäsi saavansa kuulla enemmänkin, vaan siihenpä se ankaruus loppui sillä kertaa. Täti tosin piti vielä pientä murinaa siitä, ettei Annukka kysy häneltä mitään, vaan tuhlailee rahansa tuollaisiin turhuuksiin.
— Selvästi näkyy, ettet ole syntynyt köyhän miehen vaimoksi. Ei vähät riitä kaiken sen riman ja rihkaman ostamiseen, jota sinä näyt tarvitsevan, sen minä sanon ja sanonpa vielä senkin, että jollet parempia saa, niin älä torppareitakaan huoli! lausui hän lopuksi ja näytti koittavan hymyillä. Hän oli Annukasta todellinen arvoitus.