Arvid. Kyllä koetan parastani.
Tarkia. Kaiketi ette ole huomanneet että minä, ikävä kyllä, olen kuuro!
Arvid (erikseen). Aika veijari!
Tarkia. Niin, minä olen todellakin kuuro!
Arvid. Puhutteko oikein vakavasti?
Tarkia. Minä elän täällä yksinäni tyttäreni kanssa… hän ei näe ketään muita, kuin minut, eikä puhu kenenkään muun kanssa, kuin minun.
Arvid (erikseen). Hänellä mahtaa olla erittäin hauskaa.
Tarkia. No niin… käsittäkää minua oikein.
Arvid. Parastani koetan.
Tarkia. Ajatelkaa nyt, hänen ja minun välilläni vävy varustettuna hienolla ja tarkalla korvakuulolla!… Ah, luulen että ainakin kolmekymmentä hyvinkin etevää tarjousta on minulle esitetty… Minun tyttäreni ja hän istuisivat ja juttelisivat keskenään ja ett'ei minun tarvitseisi istua tyhmänä ja yksinäisenä, täytyisi minun yhtenään huutaa: "Miten, mitä sanoitte" j.n.e. Sitä en jaksaisi kärsiä aikaa myöten!… Kyllästyisimme toinen toiseemme… Mutta silloin kun on vävy yhtä kuuro kuin minäkin… Ja te olette vielä kuurompi minua… katoaa tuo seikka kokonaan… Te tulette luonnollisesti puhumaan hyvin kovaa tyttärelleni, hän samalla tavalla teille, sillä tavalla voin minäkin yhtyä seurusteluun ilman erityistä huutamista ja kirkunaa… Ymmärrättekö nyt miten minä tahdon?