Engla. Ah, kun minulla on niin ikävä!… Petter, minulla on niin ikävä!
Petter (pyyhkii lampunlasia). Entä minulla sitten, ajatelkaa neiti, herra Tarkia on ottanut minut palvelukseensa vaan korkean ääneni tähden, ja nyt olen pakoitettu juttelemaan kanssansa koko pitkän päivän!… (Vihasesti). Jutella!… Minä kutsun sitä jutella!… Minä kiitän, minä!… Minä huudan hänelle asioita, joita tulisi salassa pitää, ja huudan hänelle kysymyksiä, joita tulisi sanoa kaikessa hiljaisuudessa, neljän silmän välillä… Senlainen paikka… Senlainen palvelus.
Engla. Ja se kuuluisa korvalääkäri, jolle isä kirjoitti kuukausi sitten?… Hänestä ei puhuta sanaakaan enään.
Petter. Ei, varjelkoon! Hän ei edes nähnyt hyväksi vastata… Kuinka tämä päättyy?… Niin, kyllä minä tiedän, miten minulle tapahtuu… Kuuden kuukauden kuluttua, se on varma, en voi muuten puhua kuin liikkeillä, aivan kuin ilveilijät sirkuksessa… ääneni tulee päivä päivältä tyhjemmäksi.
Engla (nauraa). Ha, ha, ha!
Petter. Te nauratte neiti sille, mutta minä en siinä näe mitään omituista tai naurettavaa.
Engla. Hyvä Petter, minulla on niin harvoin tilaisuutta nauraa!… Olla tällä tavalla suljettuna yhdeksäntoista vuotiaana…
Petter. Niin, minulla olisi hyvin vaikeata olla teidän asemassanne… Sillä minulla on niin hilpeä mieli… Jos minä olisin ollut tyttö… oh!
Engla. Ja minun isäni, joka nyt on saanut päähänsä sen yksipintaisen mielipiteen, ettei naittaa minua kenellekään…. Ajatella, että nyt jo olisi viisi, kuusi hyvinkin etevää tarjousta, tarjousta, jotka ovat minua miellyttäneet. Ja hän on antanut kieltävän vastauksen jok'ikiselle.
Petter. Niin hän sanoo aina: "ei, se ei ole se vävy, josta olen uneksinut"… Ei koskaan kuule muuta!… Minkähänlaisen vävyn hän on uneksinut itselleen?