"Asuvat niinkin, sillä Nell vapisee aina, kun mainitsen hänelle siitä!" sanoi Harry, puhuen täydellä vakuutuksella. "Nell ei tahdo eikä tohdikaan puhua heistä!"
Harry oli varmaan oikeassa. Jos kaivoksen salaiset asukkaat olisivat jättäneet sen, tahi jos he olivat kuolleet, mitä syytä nuorella tytöllä silloin olisi ollut äänettömyyteensä?
James Starr päätti kuitenkin tavalla tahi toisella saada tuo salaisuus ilmi. Hän aavisti että kaivostyön edistyminen oli siitä rippuva. Uudestaan ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin. Asia ilmoitettiin virkakunnille. Poliisimiehiä lähetettiin kaikessa hiljaisuudessa Dundonaldin raunioita vahtimaan. Harry itsekin piiloutui useampana yönä kukkulan pensastoihin: Turhaa vaivaa. Ei mitään huomattu. Ei yhdenkään ihmisolennon nähty kulkevan aukon kautta.
Pian tultiin siihen päätökseen, että pahantekijät olivat jo lähteneet Uudesta Aberfoylesta, ja että he varmaankin luulivat Nellin kuolleen alas syvyyteen, jonne olivat jättäneet hänet. Ennenkuin työt kaivoksessa olivat alkaneet, oli se voinut tarjota heille turvapaikkoja, jossa olivat rauhassa, kaikista takaa-ajoista huolimatta. Mutta nyt oli suhteet muuttuneet. Heille kävi vaikeaksi pitää lymypaikkaansa salassa. Syystä kyllä voitiin siis toivoa, ett'ei enää olisi mitään pelättävää. Mutta James Starr, hän ei voinut olla huoleton. Harry ei myöskään voinut otaksua kaiken olevan niin, jolle se näytti, ja hän sanoi useinkin:
"Nell on varmaan jollakin tavoin ollut osallisena noissa salaisuuksissa. Miksikä hän niin omapäisesti olisi puhumatta niistä seikoista, jos hänellä ei enään ole mitään pelättävää? Epäilemättä hän tuntee itsensä iloiseksi ja onnelliseksi meidän luonamme. Hän on suostunut meihin kaikkiin. Hän rakastaa äitiäni. Syynä siihen, ett'ei hän puhu kuluneesta elämästään, on varmaan joku hirveä salaisuus, joka häntä painaa ja jota hänen omatuntonsa ei salli meille ilmoittaa. Ehkäpä hän paremmin meidän kuin itse tähtensä luulee tarvitsevansa olla sitä ilmoittamatta".
Noista eri syistä päätettiin yksimielisesti, ett'ei nuoren tytön kuullen puhuttaisi mitään, joka muistuttaisi hänelle entisyyttänsä.
Mutta eräänä päivänä luuli Harry voivansa ilmoittaa Nellille, miten James Starr, hänen isänsä ja Harry itse luulivat Nellin olevan heidän pelastajansa.
Olipa eräs juhlapäivä. Kaikki kädet olivat jättäneet työnsä ja toimensa sekä kaivoksessa että Stirlingin kreivikunnan pinnalla. Kuleksittiin ympäristössä kävelyllä. Laulua kaikui ainakin parissa kymmenessä kohdin Uuden Aberfoylen holveissa.
Harry ja Nell olivat lähteneet asunnosta ja astuskelivat pitkin Malcolm-järven länsi rantaa. Siellä oli sähkövalo himmeämpi ja sen säteet taittuivat omituisesti muutamiin kalliopylväiden kulmiin, jotka kannattivat holvia. Tuo hämärä soveltui parhaiten Nellin silmille, jotka vasta vähitellen olivat valoon tottuneet.
Tunnin astuttuaan seisahtuivat molemmat vastapäätä kappelia olevalle, luonnon muodostamalle penkereelle, josta oli lavea näköala yli järven pinnan.