"Sinun silmäsi eivät vielä ole tottuneet valoon", sanoi Harry, "ja varmaankaan ne eivät sietäisi auringon paistetta?"
"Sitä ne eivät suinkaan kärsisi", vastasi nuori tyttö, "jos aurinko on semmoinen, joksi sinä Harry sitä olet kuvannut minulle".
"Nell", virkkoi Harry, "puhuessani sinulle en ole koskaan voinut oikein kuvata sinulle sen loistoa, jotta sinulla voisi olla siitä oikeaa käsitystä eikä muustakaan ihanuudesta, mitä maan päällä löytyy, ja jota sinun silmäsi eivät vielä ikinä ole nähneet. Mutta sanoppas minulle, onko mahdollista, että syntymästäsi saakka aina vaan olet ollut täällä syvyydessä, eikä kertaakaan käynyt maanpinnalla?"
"En koskaan, Harry", vastasi Nell, "enkä usko isän tahi äidinkään minua sinne kantaneen. Silloin minulle varmaan olisi jäänyt joku muisto ulkomaailmasta".
"Niin minäkin luulen", sanoi Harry. "Muutoin, Nell, oli siihen aikaan monta muuta paitsi sinua, jotka eivät koskaan lähteneet kaivoksesta. Matka ulkomaailmaan oli tukalaa silloin, ja minä tunnen monta neitosta ja nuorukaista, joille sinun ijässäsi kaikki on ollut tuntematonta tuolla ylhäällä, mitä sinäkään et vielä ole nähnyt! Mutta nyt kuljemme mukavasti rautatiellä suuren tunnelin kautta muutamassa minuutissa kreivikunnan pinnalle. Nell, minä sentähden oikein ikävöin kuulla sinun sanovan nämä sanat: 'Tule, Harry, minun silmäni kestävät päivän valoa, ja minä tahdon nähdä Jumalan luomaa luontoa!'"
"Harry", vastasi nuori tyttö, "minä toivon piankin voivani sanoa sinulle nuo sanat. Minä lähden sinun kanssasi ihailemaan ulkomaailmaa, ja kuitenkin…"
"Mitä tarkoitat, Nell?" tiedusteli Harry häneltä innokkaasti. "Katuisitko ehkä jättäneesi tuon synkän syvyyden, jossa olet viettänyt elämäsi ensi vuodet ja josta me sinut korjasimme, kun jo olit melkein kuolemaisillasi."
"En, Harry", vastasi Nell. "Minä vaan ajattelin, kuinka pimeässäkin löytyy paljon kaunista. Jospa tietäisit, mitä kaikkea ne silmät näkevät siinä, jotka ovat tottuneet syvyydessä elämään! Siellä on varjoja, jotka kiitävät eteenpäin, ja joiden jälkiä mielellään seuraisi nopeassa juoksussa. Kaivoksen syvyydessä on mustia syvennyksiä, täynnä epätietoisia ja epämääräisiä valoja. Voitpa kuulla ääniäkin, jotka sinua puhuttelevat! Harry, täytyy elää syvyydessä ymmärtääksensä kaikkea, mitä minä tunnen ja jota en voi sinulle sanoin selittää!"
"Etkö sinä pelännyt, Nell, kun olit yksinäsi?"
"Harry", vastasi nuori tyttö, "juuri yksin ollessani en pelännyt".